Pirjo Hassinen : Suistola

Hassinen rakentaa Suistolaa kerros kerrokselta. Uusi kerros avaa lukijalle uuden käsityksen tilanteesta. Moni asia osoittautuu varsin erilaiseksi kuin päältä katsoen. "Kerrosrakenne" toimii keskivälillä kirjaa loistavasti, mutta alku ja loppu jäävät vaisuiksi. Alku tuntuu varsin poukkoilevalta ja sekavalta. Aika usein päädyn noudattamaan 30-50 sivun taktiikkaa: jos kirja ei ole 30-50 ensimmäisen sivun aikana herättänyt kiinnostustani, elämäni on liian lyhyt kyseiselle teokselle. Oli lähellä, ettei Suistola joutunut tähän kategoriaan. Olen tyytyväinen, että luin. Ihan sen keskiosan rakenteen ja vetävän kerronnan, johon oli mukavasti ripoteltu lähihistoriaa, takia. Hassinen on pitkään ollut "lukulistalla" ja tämä oli ensimmäinen lukemani teos häneltä. Pitänee vertailun vuoksi lukea joku toinenkin.

On vuosi 1975, Suomi valmistautuu Etykin huippukokoukseen. Parikymppiset Martti ja Jutta kohtaavat diskossa ja ajautuvat suutelemaan pimeään rappuun, tuntematta erityistä vetoa toisiinsa. Samana kesänä Martti tapaa amerikkalaisen reppuselkäturistin Rickyn, joka kuohauttaa häntä niin poliittisesti kuin seksuaalisestikin. Hän ajautuu eroottiseen seikkailuun, jossa rajat katoavat.
Matleena syntyy seuraavana vappuna. Ristiäisissä Martti kannattelee tyttöä sylissään Jutan sukulaisten arvuutellessa, kuka on lapsen isä.

Vuonna 2001, kolme päivää sen jälkeen kun lentokoneet törmäävät WTC:iin, Matleena rakastuu ensisilmäyksellä Aapoon. Kaikki on hyvin, kunnes Aapolla on yhden yön suhde, jota Matleena ei voi periaatteen vuoksi antaa anteeksi. Silloin Martti päättää käyttää keinoa jolla Alma, hänen lapsuutensa tärkein ihminen, teki aikoinaan hänen elämästään moniulotteisen, epäarkisen ja arvokkaan. Luomalla maailmoja pimeässä. Vain kertomalla alusta pitäen kaiken – myös sen kuinka Matleena sai alkunsa – Martti voi auttaa Matleenaa.

Lionel Shriver : Poikani Kevin

Shriverin kirja sai ilmestyessään aikaiseksi paljon kohua. Ymmärrän kyllä sen aihepiirin takia: Lionel kirjoittaa fiktiivisen tarinan koulusurmaaja Kevinistä ja hänen äidistään. Usein kohu kirjan ympärillä kulminoitui siihen, että onko Lionel itse äiti. Ei, Lionel on lapseton. Sitä muisteltiin todeta joka välissä. Ja osa oli sitä mieltä, että hyvä niin. Mielestäni nämä tulkinnat kirjalijan kyvystä rakastaa hänen kirjansa perusteella oli naurettavaa, oikeastaan vain tuon kohun takia jätin kirjan aikoinaan lukematta.

Lionel kirjoittaa, mitä tapahtuu kun vanhemman ja lapsen kiintymyssuhde ei kehity normaalisti. Onko vika pojassa vai äidissä? Mikä on isän osuus? Voiko äiti sanoa, että ei pidä lapsestaan? Samalla Lionel kuvaa jokaisen vanhemman painajaisen: pelon, että epäonnistuu lapsensa kanssa. Eva oli joka puolelta ahtaalla äitiytensä kanssa. Siinä mielessä kirja tuo uuden näkökulman, koska tämä ahtaus kuvataan niin brutaalin peittelemättömästi. Eva haluaisi olla jossain muualla, sitkeästi hän laittaa jatkuvasti omat tarpeensa syrjään vastatakseen Kevinin tarpeisiin tai oikeastaan äidinroolin vaateisiin. Sillä selvää on, että Kevinin tarpeetkaan eivät täyty. Mies jatkaa arkeaan kuten ennenkin ja viikonloppuisin esittää kaveria pojalleen, jossa ei ole mitään vikaa. Mitään pureskeltua loppuratkaisua Kevinin teolle kirja ei tarjoa. Lukija voi tulkita itse.

Eniten kirjaa lukiessani mietin, että missä vaiheessa tämän fiktiivisen pariskunnan pitäisi huomata, että perheen tilanne ei ole normaali.

Pidin kirjasta. Se ei voi olla herättämättä ajatuksia. Vaikka seuraavaksi voisin lukea jotain kevyttä, jossa pienistä pojista varttuu ihania ja onnellisia aikuisia, joiden kasvua ja elämää äiti voi hellyydellä seurata ja harmaantua yhdessä puolisonsa kanssa.

Poikani Kevin koostuu Evan kirjeistä miehelleen Franklinille. Eva Khatchadourianilla oli loistelias ura ja onnellinen avioliitto, ennen kuin hän sai lapsen. Nyt heidän poikansa Kevin on vankilassa järkyttävän rikoksen takia, ja Eva käy kirjeissään läpi tragediaa edeltänyttä aikaa.

Miksi Kevin päätyi hirmutekoon? Oliko kaikki vanhempien syytä? Mitä jos Eva olisi rakastanut Keviniä enemmän? Jos Frank ei olisi aina yrittänyt nähdä asioiden valoista puolta? Jos Eva olisi halunnut lasta enemmän? Vai olisiko näistä mikään muuttanut mitään?

Shriver käsittelee tarkkanäköisesti mustimpiakin tunteita ja ajassa liikkuvia ilmiöitä. Romaani käsittelee suuria kysymyksiä "arkisesti", kiinnittyy omaan aikaamme ja erittelee sen vastenmielisimpiä piirteitä tinkimättömästi. Se kysyy oikeita kysymyksiä, mutta ei anna valmiita vastauksia.

Poikani Kevin on romaani syyllisyydestä, äidinrakkaudesta ja sen puuttumisesta, itsekkyydestä ja selittämättömästä pahuudesta, jota on mahdoton selittää tyhjäksi millään psykologian teorioilla. Järkyttävä, yllätyksellinen ja ajatuksia herättävä romaani voitti vuoden 2005 Orange-palkinnon.

Riikka Pulkkinen : Raja

Pulkkinen on saanut osakseen paljon suitsutusta, pitipä sitten katsoa, että miten Pulkkisen esikoinen uppoaa minuun. Lukijana minuun vetoaa hyvä tarina. En ole lukijana sellainen joka jäisi maistelemaan erityisen onnistuneita lauseita. Ehkäpä tästä syystä Pulkkisen tyylissä minua häiritsi suunnaton adjektiivien tulva, vähemmälläkin olisi pärjännyt :) Kirjassa on hyvä tarina. Toimiva rakenne. Kyllä varsin pätevä esikoisteos.

Ei pärjää vertailussa viime lukuvuoden loistokolmikolle: Missä kuljimme kerran, Puhdistus ja Käsky.

Anja Aropalo, 53-vuotias kirjallisuuden professori, on tehnyt Alzheimerin tautia sairastavalle miehelleen lupauksen: hän auttaa miestä kuolemaan sitten, kun tämä ei enää muista. Vähä vähältä mies riisuutuu muistoistaan ja Anjan pitäisi lunastaa raskas lupauksensa. Samaan aikaan toisaalla Anjan sisarentytär, lukiolaistyttö Mari, rakastuu kaikella nuoruuden voimalla äidinkielenopettajaansa, joka yllättäen vastaa Marin tunteisiin. Heidän epäsovinnaisessa suhteessaan valta, halu ja vastuu sekoittuvat toisiinsa ja hämärtävät oikean ja väärän rajat.Raja luotaa harvinaisen kypsästi ihmisyyden suuria kysymyksiä. Kuinka paljon vastuuta voi toisesta ihmisestä ottaa? Minkälaisen paikan maailmassa täytämme, kuka meidän ääriviivamme piirtää? Voivatko laki, oikein toimiminen ja halu langeta koskaan yksiin ihmiselämässä? Pulkkisen tarkkanäköinen proosa kuljettaa rinnakkain traagisia ihmiskohtaloita, jotka risteävät ja resonoivat niin, että Raja jää pitkäksi aikaa mieleen soimaan.

Mireille Guiliano : Ranskattaret eivät liho

Guiliano ylistää ensiluokkaisia raaka-aineita ja ennen kaikkea sitä, että kaikkea voi nauttia kohtuudella. Syö säännöllisesti ja juo riittävästi. Opettele kiertämään mahdolliset repsahdukset. Näinkin yksinkertaisella viestillä kirja on päässyyt huimiin myyntilukemiin. Yleensä välttelen "elämäntapaopas"genreä, mutta tämän lukaisin. Kirja on mukavasti kirjoitettu lukuromaani-tyyliin, joukkoon on ripoteltu reseptejä. Reseptit eivät juurikaan innostaneet :(

Muutamiin ylilyönteihin Guiliano sortuu:
-Kuka ehtii aamuisin kiertelemään toreja ja kauppahalleja?
 Ei ainakaan pienten lasten äiti.
-Syö taikapurjokeittoa muutama päivä putkeen. Se on ihan hyvää.
 In your dreams Guiliano.

Meikäläisen kohdalla kohtuus on helpommin sanottu kuin tehty. Valitettavasti. Mutta sehän ei ole Guilianon vika.

"Kirjoittaja kertoo ensin sujuvasti ja viihdyttävästi omista kokemuksistaan. Vuosi vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa toi hyvään ranskalaiseen ruokaan tottuneelle neidolle kymmenen ylimääräistä kiloa. Liikakilot hävisivät, kun hän palasi kotiin ja ranskalaiseen ruokavalioon. Sitten hän kuvaa ranskatarten kohtuullisuuteen perustuvaa elämäntapaa, jonka ansiosta he säilyvät vartaloltaan sopusuhtaisina, vaikka he syövät ja juovat mitä haluavat - ilman syyllisyyttä. Kirjassa on myös viitisenkymmentä kirjoittajan suosikkireseptiä. Kirjassa ei saarnata minkään ihmedieetin puolesta vaan korostetaan, että kohtuullisuus on tie kehon ja mielen tasapainoon. Kun syö kohtuullisesti, voi syödä kaikkea mitä mieli tekee. Sama pätee liikuntaan: kohtuullinen päivittäinen liikunta on avain hyvinvointiin, ei kohtuuton rehkiminen silloin tällöin."

Lainaus Suomalaisen kirjakaupan tekemästä kirjan esittelystä.