Valitettavasti tarina ei rullaa sujuvasti eteenpäin vaan se junnaa paikallaan. Edes hilpeät detaljit kuten nahistuneiden sämpylöiden pakkomyynti tuopin kaverina tai kuivat kunnat eivät meinaa jaksaa ylläpitää kiinnostustani. Minun nuoruudessani sentään kaupat notkuivat keskikaljaa, olivat auki lauantaisin klo 14 ja ravintolat olivat auki klo 24 ;)
Päähenkilön kasvukivutkin tuntuvat kliseiseltä peruskauralta. Toisaalta en ole itse kokenut testosteroninhuurua, joka saa ajattelemaan lähinnä vain seksiä tai kuten tässä tapauksessa sen puutetta.
Kesken olisi jäänyt, jos sivuja olisi ollut yhtään enempää. Loppuratkaisukaan ei miellyttänyt. Se olisi ehkä toiminut paremmin, jos takakannessa ei olisi vihjattu, että reissu ei pääty ihan hyvin. En siis pitänyt :(
– Ihan oikea punkkari, Rane henkäisi. – Jumalauta jätkät, minähän sanoin, että karnevaaleilla on hyvä meininki.
Eletään kesää 1978. Ylioppilaskirjoitukset takana ja koko elämä edessä. Mitä sille tekisi, on toinen juttu. Sihvonen on aina halunnut Sibeliusakatemiaan, Rane puhuu mitä sattuu, Timppa taas ei paljon mitään. Liimatainen itse on varma vain siitä, että isän firmaan hän ei menisi. Ja pois Iidenistä on päästävä.
Mutta ensin mentäisiin porukalla Suonenjoen mansikkakarnevaaleille. Rajua rokkimeininkiä, kaljaa ja villejä mansikanpoimijatyttöjä. Kunhan ukko ei saisi tietää, se kun luulee että Liimatainen ja firman romu-Transit ovat Sihvosen mökillä.
Reissu ei osoittaudu ihan odotetunlaiseksi. Ja Liimataisen elämän tuo viikonloppu muuttaa ikuisiksi ajoiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti