Sivut

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Jussi Valtonen : Siipien kantamat

Siipien kantamien päähenkilö Juhani on keski-ikäinen äidinkielen opettaja. "Huono olemaan onnellinen", kuten hän itse toteaa. Juhani tarkkailee elämää ulkopuolisena, kuinka nuoremmilla tuttavilla on parisuhteen ja ensimmäinen työpaikan saaminen edessä, perheenperustaminen. Juhanillakin oli vaimo, vaikka hän ei mikään suuri rakkaus ollutkaan. Heillä oli yhteinen elämä, joka päättyi tragediaan. Vaimo halusi aloittaa alusta, puhtaalta pöydältä.

Juhanin elämään astuu Marianne, lukiolainen ja Juhanin oppilas. Marianne rakastaa kirjallisuutta ja kirjoittamista. On samaan aikaan kypsä ja tyypillinen teinityttö. Hetken päästä pelissä on myös tunteita. Juhani ei voi noin vain antautua suhteeseen lapsen kanssa. Mutta ehkä se on Marianne, joka saa Juhanin jälleen kirjoittamaan. Ja Juhani saa Mariannesta voimaa elämänsä raskaimpaan vaiheeseen.

Minusta kirja on pohjattoman surullinen, mutta kaunis samaan aikaan. Onko jokaisen elämällä merkitys? Onko se saavutuksissa, lapsissa vai vain ohikiitävissä hetkissä? Ketä saa rakastaa ja millä ehdoilla?

Valtonen kirjoittaa hyvin. Yleensä minua suorastaan häiritsee, jos kirjoissa on liikaa kuvailevuutta, mutta Valtosen kirjoittamana se on jotenkin niin tarkkaa ja kaunistelematonta. Kirja on myös juonellisesti kiinnostava. Pidin kirjasta, on pakko tunnustaa, että se liikutti minut kyyneliin sai melankoliselle tuulelle.

Seuraavaksi tarvitsisin siis viihdettä, vaikka chick littiä. I need to be entertained!

maanantai 16. tammikuuta 2012

Anna Jansson : Loputon Uni

Lomapokkarina oli Anna Janssonia. Juonellisesti ei kovinkaan kummoinen, geeniteknologiajuonikaan ei tuntunut uskottavalta eikä salaliitto toimivalta. Keskikastin dekkari. Tai ainakin Holtin todella jännän 1222 jälkeen tämä tuntui keskikastilta. Kirjan parasta antia minulle on tarinan sijaintipaikan Gotlannin kuvaukset. Olen aina ollut vähän heikkona dekkareihin, jotka tapahtuvat saarella, sitten Bergeracin :)

Virolainen Adina suostuu vuokraamaan kohtunsa rahasta: tulojensa avulla hän voi taata omalle pojalleen paremman tulevaisuuden. Adina oivaltaa pian, että hänen henkensä on vaarassa, ja yrittää turhaan anella poliisilta apua.

Rikostutkija Maria Wern hälytetään koeputkihedelmöityksiin erikoistuneelle yksityiselle Kheiron-klinikalle, jossa muuan nainen on juuri kuollut. Maria huomaa, että klinikka on täynnä sairaalloisesti pakkomielteidensä vallassa rimpuilevia ihmisiä. Tutkimuksia ei helpota lainkaan, että samaan aikaan omalla miehellä ja työtovereilla tuntuu olevan omat omituiset päähänpinttymänsä.


Anna Jansson luo kolmannessa kirjassaan kammottavan uhkakuvan geeniteknologian mahdollistamista ihmiskokeiluista. Loputon uni on kertomus lapsenkaipuusta ja siitä mitä voi tapahtua, kun ihmiselämällä leikitään.

keskiviikko 11. tammikuuta 2012

Anne Holt : 1222

Olipas jännittävä dekkari! Miehenikin piti tästä, vaikka ei ole dekkarien ystävä. Tätä kehuttiin kunnianosoituksena Agatha Chriestielle, mutta minusta tämä pesee Christien. Tokihan tässä on vaikutteita ja tyyliäkin häneltä. Ainakin siinä mielessä, että onnettomuudesta ja eristyksiin joutumisesta johtuen kaikki tutkintavälineet puuttuvät -jäljelle jää vain tarkkailu ja päättelykyky. Minusta Christiemäisyyden rikkoo toivotulla tavalla se, että vaikka joukossa on murhaaja, lukijan ei tarvitse "sydän kurkussa" pelätä, että ruumiita tulee urakalla ja se olisi aivan sattumanvaraista. Selvää on, että asiat tapahtuvat syystä, mutta mistä syystä? Vinkkejä on mukavasti ripoteltu matkalle.

Päähenkilö, Hanne Wilhelmsen, on kerrankin päähenkilö joka on uskottavasti kompleksinen sekä ulkopuolinen tarkkailija.

Tämä oli minusta aivan eri luokkaa kuin viime lokakuussa lukemani Julkkismurhat. Varmaan luen lisää Holtia.

Norjan historian rajuin lumimyrsky suistaa matkustajajunan raiteiltaan syrjäisessä tunturinkolkassa. Henkiinjääneet hakevat suojaa läheisestä tunturihotellista, joka on suljettu talveksi. Aamun valjetessa yksi matkalaisista, julkkispappi Cato Hammer, löydetään kuristettuna. Henkiinjääneideen sekalaisessa seurakunnassa lymyää tappaja.

maanantai 2. tammikuuta 2012

Wolfram Eilenberger : Minun suomalainen vaimoni

Eilenberger kirjoittaa Suomesta ja suomalaisista leppoisan ironisesti -oikeastaan kesysti. Kerronan ote on hyvin sympaattinen. Itse olisin ehkä kaivannut hiukan enemmän kontrastia ellen peräti kärjistystä. Kuvaukset suomalaisuudesta ovat oikeastaan taka-alalla, pääosan täyttää kuvaus Eilenbergerin suomalaisesta rakkaasta. Siihen en voi muuta todeta kuin, että varmasti jokainen nainen ansaitsisi ja haluaisi tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi kaikissa epäsovinnaisissa ja oudoissakin piirteissään kuten Eilenbergerin vaimo.

Haluaisin lukea vaimon kirjoittamana "Minun saksalainen mieheni". Tai olla kärpäsen heidän katossaan tai olla hetken ajan Eilenbergerin Pia-vaimo.

Ei tämä mikään kirjallisuuden merkkiteos ole, mutta ihanan symppis.

PS. Hra Kepponen - miksei musta ole kirjoitettu kirjaa?

Koomista suomalaisissa on se, etteivät he ymmärrä miten koomisia he ovat."Viisitoista vuotta sitten berliiniläinen Wolfram Eilenberger seurasi opiskelijarakkauttaan pohjoiseen. Oli tammikuun toinen päivä ja lämpömittari Turun asemalla näytti -37 astetta. Kukaan ei pakottanut hanta naimisiin suomalaisen kanssa, mutta sen hän meni tekemään. "Kun menee naimisiin ulkomaalaisen kanssa, täytyy rakastaa myös maata. Muuten liitto ei onnistu", uskoo Eilenberger. Hykerryttävällä huumorillaan ja itseironiallaan hän havainnoi Suomea, suomalaisia - ja etenkin lähes kaksimetristä suomalaista vaimoaan. Ilman vaimoaan ei mies, ainakaan ulkomaalainen mies "selviäisi metsässä päivääkään", hän toteaa.