Tämä kirja valikoitui luettavaksi täysin sattumalta kirjastosta. Oli niin erottuva musta kansi. Nooh, mitähän tästä sanoisi?
Kirjassa on aivan helmiä sivuja. Siis sellaisia, jotka aiheuttavat alkavaa naurun hyrinää, kasvattavat sen röhönauruksi, joka sitten lantuu pohdinnaksi, että kokeeko osa miehistä elämänsä asioita todellakin noin. Noiden sivujen takia kirja kannattaa lukea. Se, mitä näiden helmien välissä on, oli itselleni puuduttavaa. Komedian, tragikomedian ja ironian rajalla keikkuileva aikuisen miehen elämää kuvaa nykykirjallisuus ei taida olla mun juttu.
Kirja siis kertoo 3-kymppisestä Arvosta, josta on tulossa isä ja samaan aikaan hän saa potkut. Arvoa ahdistaa tulevaisuus, jossa pitäisi pystyä huoltamaan vauvaa ja perhettä. Arvo pakenee lapsuuden kotiinsa ja käynnistää itselleen kunnan historiikkiprojektin. Projekti saa Arvon palaamaan lapsuuden muistoihin (jotka vähintään kummallisia).
Nämä ja erinäiset muut elämän jauhamattomat murheenjyvät ajavat Arvon talon yläkerran kamariin, missä hän ryhtyy laatimaan kirjoituksia kaupungin historiasta ja tutkimaan henkilökohtaisempaakin menneisyyttä.
Vähitellen Arvon historiantutkimukselliset ponnistelut muuttuvat niin vakaviksi, että huoneesta on poistuttava, käännyttävä arkistojen puoleen. Pölyisistä mapeista ja muista virallisista lähteisä ei kuitenkaan löydy sieltäkään kaikkea, minkä Arvo tuntee velvollisuudekseen kuvata. Amerikkalaisvahvistus Elliot Himsonin korirenkaan ohi lipsahtanut ratkaiseva vapaaheitto esimerkiksi on pyyhitty ilmeisen tahallaan kansakunnan muistista, samoin Työmies-nimisen tupakoivan apinan merkittävä tapaus.
Kaiken keskipisteessä on ihminen menetyksineen ja pienine saavutuksineen.
Elämäni mustimmat hetket on tekijänsä kolmas romaani, paljonpuhuva kertomus muistamisesta, elämän suurista suruista ja pienistä iloista. Känkänen tutkailee jälleen kerran tarkoin silmin ja suurella sydämellä pienen ihmisen takkuista räpiköintiä elämän samean virran rantamailla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti