Olemme Hannan kanssa puhuneet, että menisimme katsomaan Vadelmavenepakolaista Komiin. Sitä varten lukaisin kirjan. Fiilikset olivat aikas sekalaiset. Havainnot ovat välillä hyvin osuvia ja vitsit naurattavat. Mutta oikeasti, kannattaako yhden vitsin varaan tehdä kokonainen kirja? Ja onko minun elämäni riittävän pitkä sen lukemiseen? Sadan sivun jälkeen minut valtasi epäusko -tätäkö tämä nyt vaan on? Vähän kuin Petelius ja Kalliala olisivat tehneet täyspitkän elokuvan hoilaamalla Nunnuka-nunnuka-lai-lai-laata.
Tyly tuomioni: aiheen käsittely ei kanna kokonaiseksi kirjaksi. Välillä suorastaan boring. Hyvät irtovitsit.
Mikko Virtasella on ongelma. Hän ei tahdo olla suomalainen mies, mörökölli, ahdistuksen ja huonon itsetunnon ruumiillistuma. Hän on päättänyt tulla ruotsalaiseksi.
Helppoa se ei ole: Ruotsin kansalaisuutta ei heltiä miehelle, joka ei ole asunut maassa päivääkään, eroaminen Suomen armeijasta ei ota onnistuakseen, eikä työnantaja suostu myöntämään edes Victorian syntymäpäivää palkalliseksi vapaaksi.
Virtanen ei kuitenkaan luovuta. Hänestä sukeutuu Mikael Andersson – empaattinen, rakastava ja keskustelutaitoinen ruotsalainen perheenisä Göteborgista. Hinta on kova, mutta mihinpä ei ihminen olisi valmis saadakseen asua maailman demokraattisimmassa yhteiskunnassa, kansankodissa, missä ovetkin avautuvat kutsuvasti sisäänpäin.
Minua tämä jaksoi naurattaa loppuun asti. Mutta Maaninkavaaraan kyllästyin melko pian.
VastaaPoista