lauantai 31. joulukuuta 2011

Lukuvuosi 2011

Kirjoitukseni Lukuvuodesta 2011 löytyy täältä *Klik*

perjantai 30. joulukuuta 2011

Seppo Heikkinen : Mansikkakarnevaalit

Yleensä nautin kirjoista, joissa on vahva ajan ja paikan leima. Sellainen, että tuntuu kuin olisin itsekin ollut paikalla. Heikkisen Mansikkakarnevaaleissa kerrotaan hyvinkin uskottavasti nuorten miesten reissusta naisten ja alkoholin perässä juhlimaan Suonenjoelle.

Valitettavasti tarina ei rullaa sujuvasti eteenpäin vaan se junnaa paikallaan. Edes hilpeät detaljit kuten nahistuneiden sämpylöiden pakkomyynti tuopin kaverina tai kuivat kunnat eivät meinaa jaksaa ylläpitää kiinnostustani. Minun nuoruudessani sentään kaupat notkuivat keskikaljaa, olivat auki lauantaisin klo 14 ja ravintolat olivat auki klo 24 ;) 

Päähenkilön kasvukivutkin tuntuvat kliseiseltä peruskauralta. Toisaalta en ole itse kokenut testosteroninhuurua, joka saa ajattelemaan lähinnä vain seksiä tai kuten tässä tapauksessa sen puutetta. 

Kesken olisi jäänyt, jos sivuja olisi ollut yhtään enempää. Loppuratkaisukaan ei miellyttänyt. Se olisi ehkä toiminut paremmin, jos takakannessa ei olisi vihjattu, että reissu ei pääty ihan hyvin. En siis pitänyt :(

Aikamatka 1970-luvun nuoruuteen ja kesäiseen nostalgiaan

– Ihan oikea punkkari, Rane henkäisi. – Jumalauta jätkät, minähän sanoin, että karnevaaleilla on hyvä meininki.

Eletään kesää 1978. Ylioppilaskirjoitukset takana ja koko elämä edessä. Mitä sille tekisi, on toinen juttu. Sihvonen on aina halunnut Sibeliusakatemiaan, Rane puhuu mitä sattuu, Timppa taas ei paljon mitään. Liimatainen itse on varma vain siitä, että isän firmaan hän ei menisi. Ja pois Iidenistä on päästävä.

Mutta ensin mentäisiin porukalla Suonenjoen mansikkakarnevaaleille. Rajua rokkimeininkiä, kaljaa ja villejä mansikanpoimijatyttöjä. Kunhan ukko ei saisi tietää, se kun luulee että Liimatainen ja firman romu-Transit ovat Sihvosen mökillä.

Reissu ei osoittaudu ihan odotetunlaiseksi. Ja Liimataisen elämän tuo viikonloppu muuttaa ikuisiksi ajoiksi.

maanantai 26. joulukuuta 2011

Jussi Valtonen : Vesiseinä

Luin jostakin kirjablogista arvostelun tästä kirjasta ja satuin muistamaan sen lainatessani Marklundin uusimman 7 pvän "pikalainaan". Valtonen oli siis minulle aivan uusi tuttavuus. Kirja koostuu lyhyistä novelelleista, joissa osassa on samoja henkilöitä. Kaikki tarinat ovat kirjoitettu miehen näkökulmasta. Jokaisessa novellissa Valtonen kuvaa päähenkilöä vaikeassa elämäntilanteessa - on koulukiusausta, alkoholismia, parisuhdeongelmia ja masennusta. Aiheet siis eivät ole kevyimmästä päästä. Valtosen kirjoitustyyli on kuitenkin sellainen, että minussa se herättää paljon ajatuksia tilanteesta, taustoista ja tulevaisuudesta, mutta tyyli ei minua ainakaan masenna. Surkeudella ei mässäillä. Valtosella on tarkkojen havaintojen lisäksi myös hippunen osuvaa huumoria mukana. Novelleissa on oma ja raikas kirjoitustyyli, josta pidin.

Pidin kirjasta. Kaikki novellit toimivat varmasti myös itsenäisesti. Lukupinossa on jo toinen Valtonen odottamassa.

Millaisia vaihtoehtoisia reittejä elämässä voi valita ja millainen tarina silloin kehkeytyy? Entä miksi joskus tajuaa valitsevansa väärin, mutta katsoo tapahtumia ikään kuin vesiseinän läpi, voimatta vaikuttaa asioiden kulkuun?
Jussi Valtonen kirjoittaa ihmisistä epämukavissa asennoissa, vaativien ihmissuhdekuvioiden puristuksissa. Hän ei kuitenkaan jätä henkilöitään täysin hapettomaan tilaan, vaan haikeankipeä huumori ja syvä inhimillinen ymmärrys tuovat ahdistaviin asetelmiin tuulahduksen raikasta ilmaa - toivoa.

sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Liza Marklund : Panttivanki

Liza Marklundin Annika Bengtzon sarja kuuluu ehdottomiin suosikkidekkareihini. Annika on taas palannut sivusuhteita harrastavan miehensä kanssa yhteen, kun mies kidnapataan Afrikassa. Kirjan pääjuoni kiertyy aviomiehen pelastushankkeen ympärille. Sivussa ratkotaan murhia ja ihmetellään lehden toimituksen uusia ja tulevia kuvioita.

Juoni ei ole varsinaisesti jännittävä, kiinnostava kyllä. Annikalle on tapahtunut yhtä sun toista ja nyt alkaa jo minunkin silmissä hahmon uskottavuus kärsiä :( Kyllähän tämän lukaisi, mutta kirja ei tarjonnut pitkään odotettua lukunautintoa. Sarjan vaatimattomampaa päätä siis.

Annika Bengtzon vedetään mukaan julmaan panttivankidraamaan, samalla kun nuorten naisten murhat piinaavat tukholman lähiötä. Eteläisessä Tukholmassa löydetään päiväkodin takaa lumen peittämä ruumis. Kyseessä on jo neljäs kerta lyhyen ajan sisään, kun pienen lapsen äiti on puukotettu kuoliaaksi. Kvällspressenin toimituksessa puhutaan sarjamurhaajasta, mutta työnsä uudelleen aloittanut Annika Bengtzon penää todisteita. Annika on myös palannut yhteen aviomiehensä Thomasin kanssa, mutta onni loppuu lyhyeen: konferenssimatkalla Afrikassa Thomas kidnapataan osana eurooppalaisten asiantuntijoiden delegaatiota. Kun sieppaajien kohtuuttomat vaatimukset hylätään, panttivankeja aletaan teloittaa yksi kerrallaan. Annika joutuu kauhistuttavan henkilökohtaisella tavalla mukaan kidnappausdraamaan, joka ravisuttaa niin Eurooppaa kuin Afrikkaakin.

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Ilkka Remes : Shokkiaalto

Remeksen Pääkallokehrääjä teki aikoinaan minuun todella suuren vaikutuksen. Se oli ihan mielettömän jännittävä ja tapahtumien kehys sekä ajattelemisen arvoinen että herkullisen kutkuttava. Pidän siitä, että Remeksen kirjoissa on lisänä jonkin kantaa ottava teema. Ehkä parhaiten minulle on jäänyt kirjojen varrelta mieleen Belgian Kongon riistäminen, olisikohan ollut kirjasta Ikiyö? Shokkiaallossa kantaa ottavina teemoina ovat huumerikostutkinta, ydinvoimaloiden turvallisuus ja uraanin louhinta hengenvaarallisissa olosuhteissa Afrikassa. Kansainvälisten yritys piittaamattomuus ja salajuonet ovat vakikauraa.

Suosikkiini verrattuna Shokkiaalto on  suoraviivaisempaa toimintaa. Henkilöhahmoja on monta. Päähahmo on yksinäinen susi, varsinainen action sankari. Nopea tempoisesti pompitaan sinne ja tänne pitkin Eurooppaa. Kaikki henkilöhahmot jäävät jotenkin etäisiksi. Tapahtumat ja action sinänsä voisi olla todellista tai lähes todellista. Kirja on ihan helpo viihdettä sinänsä.

Remeksen kirkkaimpaan kastiin Shokkiaalto ei yllä. Tästä tuli lukiessa sellainen maku, että Remeksellä on joku valmis sapluuna, jolla hän luo juonenkäänteet. Kirjasta puuttui yllätyksellisyys ja tuoreus, jota on ollut monessa aiemmassa teoksessa. Lisäksi minusta tapahtumia ja henkilöitä oli jo liikaa. Koska Remeksen julkaisutahti on tiukka, mieleeni nousee, että onko tässä jo sarjatuonnon makua? Ensimmäistä kertaa mietin, että viitsinkö lukea uusinta. En ainakaan osta.

Salaisuudet odottavat hetkeään - räjähtääkseen kansakunnan silmille Kremliä arvostellut venäläistoimittaja murhataan Helsingissä. Suomalaisten Stasi- ja KGB-yhteyksiin erikoistunut nuori naistutkija on seuraava kohde. Krp kuulustelee hämäristä itäyhteyksistä tunnettua poliitikkoa, kunnes Supo yllättäen käskee pysytellä hänestä erossa. Tutkintaan osallistuu Riku Tanner, jonka isä on kadonnut Moskovassa Berliinin muurin murtuessa. Pian käy ilmi, että poliisin sisäpiiri vuotaa - Riku halutaan pois pelistä keinolla millä hyvänsä. Panokset kovenevat hetki hetkeltä, ja Riku huomaa joutuneensa kaikkien osapuolten tulilinjalle. Vähitellen hänelle selviää, millaisesta Suomeen kohdistuvasta järkyttävästä operaatiosta on kyse. Haudatut salaisuudet alkavat nousta pintaan - ja niiden tuhovoima on ennennäkemätön.

sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Ian McEwan : Rannalla

Epäilemättä McEwan on hyvin taitava ja lahjakas. Hän kuljettaa tarinaa taidokkaasti nostaen esille pienten asioiden vaikutuksen kokonaisuuteen. McEwan kuvailee tilanteita ja välähdyksissä taidokkaasti.

Mutta anteeksi vaan McEwan, mutta tässä kirjassa aloit muistuttaa Stephen Kingiä. Sivuja, kymmeniä sivuja odatan, että kirjassa tapahtuisi jotain että virta veisi kohti jotain (no okei Kinghän pystyy kirjoittamaan satojen sivujen johdannon kauhuun, jonka aikana lukija puutuu niin, että lopun on pakko olla shokeeraava).

Ehdin suorastaan pitkästyä välillä. Brittinuorten seksuaaliset pelot, turhaumat ja toiveet eivät koskettaneet eivätkä edes kiinnostaneet. Sinänsä kirjassa kyllä taidokkaasti kuvattu kiintymyksen ja rakkaudenkin syntyminen ja kuinka vaikeaa on välillä ymmärtää omia tunteitaan. Kirjallisten ansioiden takia taaplasin läpi tylsistymisen.

McEwanin taidot loistavat siinä, kuinka hän kutoo loppuratkaisun. Loppu oli kertakaikkiaan tyylikäs.

Kahden nuoren hääyö muuttuu traumojen näyttämöksi. Häkellyttävä ajankuva uuden ja vanhan murroksesta

On vuosi 1962. Edward ja Florence istuvat hääsviitissään Englannin kanaalin rannalla elämänsä romanttisimmalla hetkellä, viimeinkin valmiina astumaan aikuisuuteen ja yhteiseen tulevaisuuteen. Mutta sodanjälkeisessä maailmassa kasvaneille 1960-luku on vapautuineisuudessaan myös pelottavaa aikaa. Edward, joka itsekin on täysin kokematon, ei tiedä, että Florence pelkää tulevaa yötä. Nuori Florence keskittyy keräämään rohkeutta ehdotukseen, jonka hän on päättänyt tehdä aviomiehelleen. Mutta yksi tekemättä jäänyt ele muuttaa heidän elämänsä lopullisesti

lauantai 3. joulukuuta 2011

Sofi Oksanen : Baby Jane

Kirja imaisi mukaansa heti ensimmäisestä sivusta. Aikamatka menneisyyteen: millaista oli homoseksuaalien elämä Helsingissä siihen aikaan, kun lehtien palstoilla etsittiin kulissisuhdetta. Matka siihen millaista on kärsiä mielenterveysongelmista ja jäädä niiden kanssa vaille hoitoa. Palata pilleripurkin kanssa kotiin ja joutua riippakiveksi läheisilleen.

Rankoista teemoista huolimatta kirja ei mielestäni ole kantaa ottava. Kuvaus yhdestä ehkä hyvinkin keskiverrosta poikkeavasta näkökulmasta teemoihin. Tarinana mielestäni eheä ja hyvin kerrottu. Pidin. Itse asiassa pidin ehkä enemmän kuin Puhdistuksesta.

Mitä tapahtui Pikille? Vitsimaakarille, jolla oli itkevän ilveilijän ääni, joka sokeutti, petkutti ja peitti kaiken sen, minkä hän halusikin olevan näkymätöntä itsessään. Miten kaupungin coolein lepakko päätyi vangiksi omaan kotiinsa, näkemään lähes nälkää?

Ongelmaan, joka ei ole hallittavissa, on vaikea saada apua. Sillä on kuitenkin nimi. Tautiluokitus F-41.0.

Pikiä yrittävät pitää pystyssä tyttöystävät. Nykyinen, tarinan minäkertoja, ja ex Bossa, jotka huolehtivat hänestä monin tavoin.

Se on virhe. Mutta niin on myös minäkertojan ja Pikin suhde, jossa oikeat sanat osuvat vääriin paikkoihin ja väärät oikeisiin. Siitä irtautuminen on veristä.