Mutta anteeksi vaan McEwan, mutta tässä kirjassa aloit muistuttaa Stephen Kingiä. Sivuja, kymmeniä sivuja odatan, että kirjassa tapahtuisi jotain että virta veisi kohti jotain (no okei Kinghän pystyy kirjoittamaan satojen sivujen johdannon kauhuun, jonka aikana lukija puutuu niin, että lopun on pakko olla shokeeraava).
Ehdin suorastaan pitkästyä välillä. Brittinuorten seksuaaliset pelot, turhaumat ja toiveet eivät koskettaneet eivätkä edes kiinnostaneet. Sinänsä kirjassa kyllä taidokkaasti kuvattu kiintymyksen ja rakkaudenkin syntyminen ja kuinka vaikeaa on välillä ymmärtää omia tunteitaan. Kirjallisten ansioiden takia taaplasin läpi tylsistymisen.
McEwanin taidot loistavat siinä, kuinka hän kutoo loppuratkaisun. Loppu oli kertakaikkiaan tyylikäs.
On vuosi 1962. Edward ja Florence istuvat hääsviitissään Englannin kanaalin rannalla elämänsä romanttisimmalla hetkellä, viimeinkin valmiina astumaan aikuisuuteen ja yhteiseen tulevaisuuteen. Mutta sodanjälkeisessä maailmassa kasvaneille 1960-luku on vapautuineisuudessaan myös pelottavaa aikaa. Edward, joka itsekin on täysin kokematon, ei tiedä, että Florence pelkää tulevaa yötä. Nuori Florence keskittyy keräämään rohkeutta ehdotukseen, jonka hän on päättänyt tehdä aviomiehelleen. Mutta yksi tekemättä jäänyt ele muuttaa heidän elämänsä lopullisesti
Täysin samaa mieltä. Loppu on tyylikäs, mutta kannattaa pestä uuni tai tehdä vatsalihasliikkeitä, ei lukea tätä kirjaa.
VastaaPoista