Olin aivan tietämätön Susan Fletcheristä ennenkuin törmäsin häneen monessa kirjablogissa. Lähdin lainaamaan Tarinauttisen innostamana Noidan rippiä. Ajatus pätkäisi hyllyn kohdalla ja kotiin tuli Meriharakat.
Minun ei nimenomaa pitänyt aloittaa Fletcheriin tutustumista tästä kirjasta, koska liian moni on pitänyt siitä todella paljon ja ennakko-odotukset ovat nousseet koviksi. Odotin taas elämäni mullistavaa lukukokemusta.
Mitä sain? Fletcherin kieli on kaunista, se on soljuvaa ja pulppuilevaa kuin kevätpuro. Itse olen tiiviimmän ja suoremman ilmaisun fani -ellen suorastaan adjektiivi ja kielikuva vastustaja- mutta pidin kielestä. Se oli kaunista. Kirjan merelliset tunnelmat ja sisäoppilaitoksen painostava ilmapiiri viipyy mielessä varmaan pitkään. Amyn tarina oli myös hyvä.
Elämäni ei taaskaan mullistunut eikä tajuntakaan avartunut, mutta lukukokemus oli nautinnollinen :)
Vangitseva tarina luottamuksesta, menetyksestä ja yksinäisyydestä sekä rakkauden monimutkaisuudesta.
Amy makaa koomassa. Hänen isosiskonsa Moira istuu sairaalasängyn vieressä ja alkaa keriä auki tunnustusta. Hän kertoo lapsuusajan itsekkyydestään, joka satutti koko perhettä, kouluajan raakuudestaan, katkeruudesta ja turmiollisuudesta, joita hän on kantanut sisällään koko aikuisikänsä. Moira tietää olleensa huono tytär ja petollinen vaimo, mutta vasta Amyn sängyn ääressä istuessaan hän tajuaa että on ollut julma sisar ja että juuri tämä julmuus on ajanut heidät molemmat samaan sairaalahuoneeseen.
Minulle tämä on yksi kolmesta sielukirjastani! Ja myös paras Fletcher, mitä olen lukenut.
VastaaPoistaLeena: Täytyykin katsoa, josko blogistasi selviäisi, että mitkä ne kaksi muuta sielunkirjaasi ovat.
VastaaPoistaOn helppo ymmärtää, miksi Meriharakat on sinulle (ja muillekin) kovin tärkeä kirja. Oikeastaan minua hiukan harmittaa, että kirja ei tehnyt minuun sellaista vaikutusta, kuin mistä olen kirjablogeissa lukenut. Minkä jatkan edelleen sielunkirjojeni etsintää.
Oi, tähän mä rakastuin suorastaan!
VastaaPoista