100 kirjaa lukuprojektini etenee tuskaisen hitaasti. Lukuprojektini aikana lukemani hurjat viisi kirjaa ovat kaikki olleet hyviä, joten en edes tiedä, että mikä projektissa tökkii. Ehkä se, että mielenkiintoista luettavaa on niin paljon ja usein tekee mieli tarttua kuitenkin dekkariin.
Mutta siis Suholan kirjaan.
Ensimmäiseksi pitää todeta, että en lue runoja. Eino Leino on lähes ainoa runoilija, jonka tuotantoon olen tutustunut laajemmin. Siksi on ehkäpä epäreilua arvostella kirjaa, vaikka Suholan kirja sisältää myös runojen lisäksi pieniä tarinoita.
Suhosen kirja on kannustus miettimään oman elämänsä tärkeitä asioita ja riisumaan se ulkoisista menestysmerkeistä. Jokainen ihminen on itsessään tärkeä, eikä ihmistä pitäisi arvottaa hänen tuottavuutensa mukaan. Kirja kannustaa vaaliman elämä tärkeitä asioita ja rakastamaan.
On helppo uskoa, että monelle Suholan kirja on ollut koskettava ja osalla vaikeassa elämäntilanteessa elävälle jopa voimauttava.
Osa teksteistä on minusta kauniita. Rakkautta koskevat olivat minusta parhaimpia. Elämästä/arkipäivästä kertovissa teksteissä minua alkoi lukemisessa häiritsemään se, että ne jotka oravanpyörässä rekittävät ovat jotenkin "alempiarvoisia" ja heiltä on jäänyt jotain tärkeää elämässä ymmärtämättä. Kautta aikojen suurimman osan aikuisikäisten elämästä on kulunut ruuan ja suojan hankkimiseen. Välillä on vaikea ymmärtää asian päivittelyä ja "mustamaalamista". Sitäpaitsi konsepti on perusteeltaan aivan sama: ennen mentiin pellolle tai metsään päiväksi, nykyisin painutaan toimistolle puhumaan siihen Mobiraan (julkaisemisesta on hetki vierähtänyt) korvalla toimistossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti