Paulo Coelho : Paholainen ja neiti Prym

Tuli taas vaihteeksi kokeiltua Paulo Coelhoa. Kun ei iske, niin ei iske. Sinänsä lähes näppärä juoni, jossa punnitaan mitä kyläyhteisö on valmis tekemään rahan eteen. Miten päätös tehdään? Kuka kantaa vastuun?

Tämäkään kirja ei auennut minulle suurena filosofisena teoksena. Minusta tämä on sellaista tekosyvällistä pohdintaa tyyliin, jos puu kaatuu metsässä ja ketään ei ole paikalla kuulemassa, niin kuuluuko kaatumisesta ääni? Luonnontieteellisen koulutuksen saaneena en voi ymmärtää moisia höpinöitä. Ääni on aaltoliikettä, joka kulkee väliaineessa. Kyllä se aaltoliike siellä kulkee, vaikka joku värähtelevä kalvo olisikin jäänyt kotiin kahville.

Lukuromaanina hiukan lyhyt ja henkilökuvat suppeita. Olen kuitenkin aikeissa vielä tarttua kirjaan Piedra-joen rannalla istuin ja itkin. Coelho -impress me please!

Pieneen Viscosin kylään saapuu muukalainen, jonka repussa on yksitoista kultaharkkoa. Mies on entinen asekauppias, joka on välillisesti aiheuttanut oman perheensä kuoleman. Mies tulee etsimään kylästä vastausta piinaavaan kysymykseen: ovatko ihmiset luonnostaan hyviä vai pahoja? Kylä vastaanottaa uteliaana kummallisen muukalaisen ja joutuu tahtomattaan mukaan juoneen, joka jättää jälkensä kyläläisten elämään.

Siri Hustvedt : Kesä ilman miehiä

Hustvedtin nimi pompsahtelee tuon tuosta esiin julkisuudessa ja etenkin "laatu"kirjallisuuden yhteydessä. Olen yrittänyt tutustua kirjailijaan jonkun ale-pokkarin avulla. Se on tylsä -oikeasti suorastaan kuolettavan tylsä. Kirjastosta mukaan tarttui Kesä ilman miehiä.

Lukeminen herätti minussa monenlaisia tunteita.

Kirja alkoi verkalleen. Hitaasti kerrataan lähihistorian tapahtumia, kuten Mian hermoromahdusta, joka johtui siitä, että mies halusi avioliitolle mietintätauon sivusuhteensa vuoksi sekä Mian paluuta lapsuutensa kotikaupunkiin. Tarina junnaa paikallaan jo lähtöruudussa. Veikkaukseni on, että  kesän aikana Mia löytää itsensä, kasvaa jälleen vahvaksi ja ainoa jännityksen aihe on, että palaako hän yhteen miehensä kanssa vai ei. Pelkään heti tylsistyväni. Kielikään ei tee vaikutusta. Sinne tänne on ripoteltu runoja muistuttavaa tajunnanvirtaa. Tuntuu suorastaan alleviivaavalta, että tässä on nyt se todella taiteellinen osuus.

Koska minulla ei ollut muutakaan luettavaa, joten päätin jatkaa. Kun juonikuvioihin tulevat kotikaupungin naiset, tarina herää henkiin. Se sisältää teräviä oivalluksia ihmissuhteista. Yhtäkkiä haluan ehdottomasti ahmaista kirjan loppuun. Samaan aikaa se muuttuu voimakkaasti kuvamaiseksi. Hetkittäin olen aivan varma, että olen nähnyt kirjan elokuvana - WoodyAllenmaisena. Pääosassa oli varmaan Diane Keaton, vaikka hänellä ei olekaan punaista tukkaa. Googlailuni ei ole tuottanut tulosta sen suhteen, että kirjasta olisi tehty elokuva.

Kotikaupungin naisten myötä juoneen tulee myös enemmän annettavaa. Itse pidin eniten teinityttöjen ihmissuhdekuvauksesta sekä Mian lähestymisestä tilanteeseen. Viimeiseksi mielipiteekseni jää, että kirja oli hyvä, ilmailullisesti sujuva ja ei juonikaan nyt ihan huono ollut :)

Pitänee tarttua piakkoin Hustvedtin kirjaan Kaikki mitä rakastin.

Kun aviomies kolmenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen ilmoittaa haluavansa pitää taukoa avioliitosta, Mia Fredricksen saa hermo romahduksen. Toivuttuaan ensi sokista hän vetäytyy lapsuutensa kotikaupunkiin äitinsä helmoihin. Yksin vuokraamassaan talossa hän raivoaa, puhisee ja valittaa surullista kohtaloaan.

Hitaasti Mia tulee vedetyksi ympärillään olevien ihmisten elämään. Hän vaikuttuu siitä palavasta elämänhalusta ja toisinaan leikkisästä kapinasta, jolla hänen äitinsä ja tämän läheiset ystävät suhtautuvat hiipumisen vuosiinsa. Hän tutustuu naapurin nuoreen naiseen, jolla on kaksi pientä lasta ja vihainen aviomies, ja seuraa vetämänsä runopajan teinityttöjen juonia ja pikkumaisia julmuuksia.

Kesän aikana Mia oppii näkemään elämänsä kokonaan uudessa
valossa. Mutta miten käy avioliiton?

Anna Jansson : Unissakävelijä

Anna Janssonin kirjat ovat hyvin työstettyä dekkaria. Ne eivät säkenöi eivätkä yllätä lukijaa. Itselleni ne ovat takuuvarmaa viihdettä. Unissäkävelijässä Visbylainen poliisi Maria Wern joutuu selvittelemään murhaketjua, jonka johtolangat ovat hatarat ja uhritkin vaikuttavat sattumanvaraisilta. Juoni on paikoittain oikein jännittävä ja kesäinen Visby lumoaa aina eikä Mariakaan ole hassumpi päähenkilö. Sopii hyvin vaikka kesälukemiseksi.

Vanha gotlantilaismyytti kertoo hääyönään hukkuneesta morsiamesta, joka ilmestyy noutamaan syvyyksiin myös uuden onnen löytäneen miehensä. Myytti herää eloon, kun Visbyn kasvitieteellisestä puutarhasta löydetään juhannusaamuna murhattu, morsiameksi puettu sairaanhoitaja. Epämääräiset havainnot lähistöllä öisin liikkuvasta mustakaapuisesta hahmosta saavat poliisit ymmälleen. 

Rikoskomisario Maria Wern saa jutun hoidettavakseen. Tehtävä osoittautuu odotettua vaikeammaksi, kun alkaa näyttää siltä, että veritöiden tekijä ennakoi poliisin jokaisen siirron. Murhaajan pirullinen suunnitelma toteutuu vääjäämättömästi, ja pahuus löytyy lähempää kuin kukaan olisi uskonut. 

Peter Hoeg : Lumen taju

Tämä kirja on ollut lukulistallani ikuisuuden. Lähinnä laiskuus ja muistamattomuus on ollut esteenä lukemiselle. Viimeinkin sain aikaiseksi mennä hakemaan sen kirjastosta.

Olin myyty heti ensimmäisestä sivusta. Smilla, grönlantilaisen äidin ja tanskalaisen isän tytär, on jännittävä ja mielenkiintoinen henkilö. Älykäs tutkija ja epäsovinnainen ulkopuolinen. Kuvaukset Grönlannista, lumesta ja jäästä ovat lähes taianomaiset. Huomaan haaveilevani matkasta tuohon tarunomaiseen paikkaan. Seuraavassa hetkessä kirja onkin varsinainen jännäri.

Kirja on siis oikeastaan dekkari, joka etenee erilaisin vihjein Smillan tutkiessa pienen pojan kuolemaa.  Juonen kuljettamisen lomassa kirja kertoo Smillan historiasta. Smilla tietää lähes kaiken lumesta, mutta ei osaa sopeutua elämäänsä Tanskassa. Minä rakastan dekkareita ja tämä oli juuri sitä -omintakeisilla mausteilla.

Kari Hotakainen : Jumalan sana

Jumalan sana kuvaa pörssiyrityksen toimitusjohtajan Jukka Hopeaniemen elämää, kuvailee sieltä täältä markkinavoimia ja kvartaalitaloutta. Antaa viitteitä siitä, että Hopeaniemellä olisi esikuvansa Wahlroosissa.

Tapahtumat sijoittuvat yhteen vuorokauteen, jolloin Hopeaniemi matkustaa isänsä autonkuljettajan Armaksen kyydissä Lapista Helsinkiin. Matkalla kuunnellaan Hopeaniemen isän idänkaupan ajan "patruunan" sekalaisia muistelmia kaseteilta. Hopeaniemeä jännittää elämänsä ensimmäinen suora tv-haastattelu, johon hän on suostunut hetkellisessä sentimentaalisuuden puuskassaan.

Kirjan kieli miellyttää minua. Välillä se on hyvin lyhyttä ja ytimekästä, välillä laveampaa. Tarina rulla sujuvasti eteenpäin. Miksikään markkinataloutta tai johtajuutta syväluotaavaksi tai selittäväksi en kirjaa voi sanoa. Muutamia osuvia ajan kuvauksia - ei tosin omaperäisiä eikä uusia. Kirjan mielenkiintoisinta antia on kuvaus, kuinka lyhyessä ajassa liike-elämän lainalaisuudet ovat muuttuneet varmasta, tuotteeseen perustuneesta vodkanhuuruisesta idänkaupasta odotusarvoilla pelaaviin globaaleihin pääomamarkkinoihin.

Kirjana kategoriaa ihan kiva.

Miksi ikänsä televisiota vältellyt legendaarinen suoraanpuhuja investointipankkiiri, toimitusjohtaja Jukka Hopeaniemi on lupautunut aamutelevisioon suoraan lähetykseen? Ja miten tämä kärsimätön totuudentorvi sinne pääsee, kun tuhkapilvi on jumittanut hänet Saariselälle. Miksi Armas, jo Hopeaniemen isää, Kekkosen ajan patruunaa, kuskannut eläkeläinen, suostuu vielä yhteen keikkaan? Ja millaisen viestin patruuna on rahiseville c-kaseteille poikansa ja autonkuljettajansa kuunneltavaksi varannut? Matka Saariselältä Pasilaan on pitkä ja pimeä, mutta kertoja Kari Hotakaisen kyydissä lukija kulkee valossa ja ilossa. Hotakainen ottaa tosissaan; siksi lukijalla on hauskaa.Jumalan sana on yhden päivän romaani kapitalismista, yritys selittää näkyväistä ja näkymätöntä, yleistä ja hyvin yksityistä. Hotakaisen uusin on sykkivässä preesensissä kulkeva matkakirja talousjärjestelmän ytimeen ja muutaman minuutin julkisuuteen, joka muuttaa kaiken. Vai muuttaako? Ja kenen elämässä?

Juhani Känkänen : Elämäni mustimmat hetket

Tämä kirja valikoitui luettavaksi täysin sattumalta kirjastosta. Oli niin erottuva musta kansi. Nooh, mitähän tästä sanoisi?

Kirjassa on aivan helmiä sivuja. Siis sellaisia, jotka aiheuttavat alkavaa naurun hyrinää, kasvattavat sen röhönauruksi, joka sitten lantuu pohdinnaksi, että kokeeko osa miehistä elämänsä asioita todellakin noin. Noiden sivujen takia kirja kannattaa lukea. Se, mitä näiden helmien välissä on, oli itselleni puuduttavaa. Komedian, tragikomedian ja ironian rajalla keikkuileva aikuisen miehen elämää kuvaa nykykirjallisuus ei taida olla mun juttu.

Kirja siis kertoo 3-kymppisestä Arvosta, josta on tulossa isä ja samaan aikaan hän saa potkut. Arvoa ahdistaa tulevaisuus, jossa pitäisi pystyä huoltamaan vauvaa ja perhettä. Arvo pakenee lapsuuden kotiinsa ja käynnistää itselleen kunnan historiikkiprojektin. Projekti saa Arvon palaamaan lapsuuden muistoihin (jotka vähintään kummallisia).

Kun Arvo Niskanen vuosikymmenten jälkeen palaa lapsuusmaisemiinsa, moni asia on toisin. Vanha äitimuori varsinkin vaikuttaa ylenkatsovan menneisyyttä, onhan hän hankkinut uuden poikaystävän, värjännyt hiuksensa räikeiksi ja kaiken pahan lisäksi laittamassa Taivas-nimisen kotitalon myyntiin.

Nämä ja erinäiset muut elämän jauhamattomat murheenjyvät ajavat Arvon talon yläkerran kamariin, missä hän ryhtyy laatimaan kirjoituksia kaupungin historiasta ja tutkimaan henkilökohtaisempaakin menneisyyttä.

Vähitellen Arvon historiantutkimukselliset ponnistelut muuttuvat niin vakaviksi, että huoneesta on poistuttava, käännyttävä arkistojen puoleen. Pölyisistä mapeista ja muista virallisista lähteisä ei kuitenkaan löydy sieltäkään kaikkea, minkä Arvo tuntee velvollisuudekseen kuvata. Amerikkalaisvahvistus Elliot Himsonin korirenkaan ohi lipsahtanut ratkaiseva vapaaheitto esimerkiksi on pyyhitty ilmeisen tahallaan kansakunnan muistista, samoin Työmies-nimisen tupakoivan apinan merkittävä tapaus.

Kaiken keskipisteessä on ihminen menetyksineen ja pienine saavutuksineen.

Elämäni mustimmat hetket on tekijänsä kolmas romaani, paljonpuhuva kertomus muistamisesta, elämän suurista suruista ja pienistä iloista. Känkänen tutkailee jälleen kerran tarkoin silmin ja suurella sydämellä pienen ihmisen takkuista räpiköintiä elämän samean virran rantamailla.