Khaled Hosseini : Ja vuoret kaikuivat

Pidin kovasti Hosseinin Leijapojasta. Minun on todettava, että Tuhat loistavaa aurinkoa oli pettymys. Ehkä ajankohta lukemiselle oli huono, mutta minusta se meni raakuudella ja väkivaltaisuudella mässäilyn puolelle. Jos olisin ilkeä, toteaisin, että mässäilyn tarkoituksena oli kovat myyntiluvut. Hiukan ristiriitaisin fiiliksen tartuin Ja vuoret kaikuivat kirjaan. Pidin kirjasta, vaikka se ei jättänytkään samanlaista muistijälkeä kuin Leijapoika.

Kirja on kevyin Hosseinin kirjoista. Henkilöhahmoja vilisee paljon ja suurinta osaa yhdistää jonkinasteinen sukulaisuus. Ajallisesti kirja kattaa yli puoli vuosisataa. Tarina keskittyy Afganistaniin ja Kabuliin ja sieltä pakenevien ihmisten myötä tarina leviää pitkin maailmaa - etenkin USAn ja Pariisiin. Ehkä juuri henkilöiden ja tarinoiden runsaus, vaikka heistä jokainen on jollain lailla sodan ja menetysten vaurioittama, tekee sen, että kirja ei ole ahdistava tai edes raskas.

Tarinoita kirjassa on monia. Yksi päätarinoista on toisiinsa kiintyneiden sisarusten Abdullahin ja Parin joutuminen erilleen toisistaan ja vanhoina toistensa löytäminen. Pari päätyy varakkaan perheen adoptiolapseksi isoon, komeaan kaupunkitaloon ja vähitellen unohtaa isänsä ja rakkaan veljensä. Silti rinnassa on läpi vuosien tunne, että jotain puuttuu.

Syksyllä 1952 Saboor-niminen mies matkaa Kabuliin Abdullah-pojan ja parivuotiaan Pari-tyttärensä kanssa. Isä on mennyt uusiin naimisiin, sillä hänen vaimonsa on kuollut synnyttäessään Paria. Abdullah on Parille enemmän vanhempi kuin veli. Hän on valmis tekemään sisarensa vuoksi mitä tahansa.

Kabulissa heitä odottaa kuitenkin kohtalo, jota kumpikaan ei ole voinut aavistaa, ja heidän elämänsä saa aivan uuden suunnan. Kuinka häilyvä on oikean ja väärän raja? Kumpi on tuskallisempaa, etsiä juurensa tunteakseen itsensä vai yrittää unohtaa?

Lukutahtini näyttää romahtaneen. Syynä on kirotut venäläiset klassikot - ne musertavat paholaiset ;) Olen vihdoin uskaltautunut aloittamaan jälleen niiden lukemisen vetävimmäksi arvioimastani Anna Kareninasta. Valmista tulee, mutta hitaasti.

John Verdon : Murhakierre

Gurney lupautuu auttamaan Kimiä, nuorta opiskelijaa, joka on saanut tv-sarjasuunnitelmansa läpi sensaatiohakuiselle realitykanavalle. Kimin tarkoituksena on haastatella 10 vuotta sitten sarjamurhaajan murhaamien uhrien perheitä siitä miten murha muutti heidän elämäänsä. Joku ei pidä Kimin suunnitelmasta, vaan yrittää sabotoida sitä. Onko kyseessä tosiaan katkera ex-poikaystävä?

Gurney luonnollisesti epäilee sarjamurhaajan profilointia ja alkaakin penkoa juttua aktiivisesti. Joku ei pidä Gurneyn sotkeutumisesta eikä hänen tuestaan ohjelmalle. Onko murhaaja aktivoitumassa 10 vuoden jälkeen?

Minusta tämäkin Verdonin kirja oli erittäin jännittävä. Tällä kertaa juoni ei ollut niin ennalta-arvaamaton kuin edellisissä kirjoissa. Minua se ei haitannut lainkaan, koska se mahdollisti omat spekulointini juonen kulusta ja etenkin murhaajasta.

Vanhan ystävän pyynnöstä Dave Gurney suostuu auttamaan nuorta toimittajaopiskelijaa, joka haluaa tehdä tv-sarjan 90-luvun kuuluisimman sarjamurhaajan, Hyvän paimenen, uhrien perheistä. Hyvästä paimenesta, jota ei koskaan saatu kiinni, ja tapauksen analyysistä on kymmenessä vuodessa tullut kriminologisen tutkimuksen malliesimerkki, josta kaikki asiantuntijat ovat yhtä mieltä. Ja väärässä, toteaa Gurney perehtyessään aineistoon.Huomio herättää Hyvän paimenen henkiin. Gurney paneutuu murhiin ja huomaa pian, että ainoa tapa saada ovela murhaaja kiinni on asettua itse syötiksi. Yrittäessään selvitä hengissä ja ratkaista arvoituksen Gurneyn on turvauduttava kolmen ihmisen apuun: intuitiivisesti viisaan vaimonsa Madeleinen, kaikkia auktoriteetteja halveksivan mutta viekkaan etsivän Jack Hardwickin ja poikansa Kylen, joka on palannut Gurneyn elämään lämmöllä ja tunteella.