Ian McEwan : Polte

Kirjan päähenkilön Nobel-palkitun Michael Beardin elämä on luiskahtanut raiteiltaan. Hän ei viitsi ponnistella älyllisesti vaan hakeutuu hyväpalkkaisiin "suojatöihin", joissa riittää ainoastaan, että patsastelee paikalla Nobelistina. Avioelämä on aivan kuralla. Avieroja on jo useampi ja viimeinen liitto on ratkeamaisillaan, kun vaimo on maksaa Michaelin uskottomuuden samalla mitalla. Beard on todellinen antisankari, joka välittää vain omasta nautinnostaan. Vastenmielinen tyyppi.

Beardin elämän suunta muuttuu onnettomuuden myötä. Hänelle aukeaa vielä kerran mahdollisuus todistaa oma pätevyytensä - tehdä jotain suurta ja rikastua samalla.

Yksi kirjan loistokkaimpia kohtauksia on Beardin pitämä puhe potentiaalisille rahoittajille, jossa McEwan kuvaa fossiilisten polttoaineille vaihtoehtoisen energiantuotannon todellisia motiiveja. Se, joka paaluttaa markkinat ensin tulee rikastumaan tolkuttomasti. Teknologista edistystä ajaa puhdas rahanhimo. Ehkä joskus pilkahtaa hyveellinen ajatus siitä, että maailma olisi ihan kiva pelastaa.

Pidin kirjasta - myös sen luonnontieteellisestä pohdinnasta. Kirjan ajatus, että energiantarve voitaisiin ratkaista fotosynteesin avulla, oli suorastaan riemuisa. Kirja loppuukin kutkuttavasti. Jos olisin lukenut kirjan tietämättä kirjailijaa, en olisi ikinä arvannut sitä McEwanin teokseksi. Yllättävä veto minusta.

Mestarin mustassa satiirissa tiedemies löytää ratkaisun sekä avioelämän sotkuihin että ympäristökatastrofiin

Michael Beard on Nobel-palkittu fyysikko, jonka huippusuoritukset ovat takanapäin. Hän elää menneellä maineellaan ja johtaa puolivillaisesti valtion rahoittamaa uusiutuvan energian tutkimuslaitosta.

Beard on myös pakkomielteinen naissankari, jonka viides avioliitto on hajoamassa. Tällä kertaa asiat eivät kuitenkaan suju tutun kaavan mukaan: vaimolla on suhde, mutta Beard on häneen edelleenkuolettavan rakastunut.

Pelastukseksi koituu odottamaton onnettomuus. Beard saa tilaisuuden vapauttaa kerralla itsensä avioelämän sotkuista, elvyttää paikoilleen juuttuneen uransa ja pelastaa maailman ympäristökatastrofilta.

Ian McEwan : Rannalla

Epäilemättä McEwan on hyvin taitava ja lahjakas. Hän kuljettaa tarinaa taidokkaasti nostaen esille pienten asioiden vaikutuksen kokonaisuuteen. McEwan kuvailee tilanteita ja välähdyksissä taidokkaasti.

Mutta anteeksi vaan McEwan, mutta tässä kirjassa aloit muistuttaa Stephen Kingiä. Sivuja, kymmeniä sivuja odatan, että kirjassa tapahtuisi jotain että virta veisi kohti jotain (no okei Kinghän pystyy kirjoittamaan satojen sivujen johdannon kauhuun, jonka aikana lukija puutuu niin, että lopun on pakko olla shokeeraava).

Ehdin suorastaan pitkästyä välillä. Brittinuorten seksuaaliset pelot, turhaumat ja toiveet eivät koskettaneet eivätkä edes kiinnostaneet. Sinänsä kirjassa kyllä taidokkaasti kuvattu kiintymyksen ja rakkaudenkin syntyminen ja kuinka vaikeaa on välillä ymmärtää omia tunteitaan. Kirjallisten ansioiden takia taaplasin läpi tylsistymisen.

McEwanin taidot loistavat siinä, kuinka hän kutoo loppuratkaisun. Loppu oli kertakaikkiaan tyylikäs.

Kahden nuoren hääyö muuttuu traumojen näyttämöksi. Häkellyttävä ajankuva uuden ja vanhan murroksesta

On vuosi 1962. Edward ja Florence istuvat hääsviitissään Englannin kanaalin rannalla elämänsä romanttisimmalla hetkellä, viimeinkin valmiina astumaan aikuisuuteen ja yhteiseen tulevaisuuteen. Mutta sodanjälkeisessä maailmassa kasvaneille 1960-luku on vapautuineisuudessaan myös pelottavaa aikaa. Edward, joka itsekin on täysin kokematon, ei tiedä, että Florence pelkää tulevaa yötä. Nuori Florence keskittyy keräämään rohkeutta ehdotukseen, jonka hän on päättänyt tehdä aviomiehelleen. Mutta yksi tekemättä jäänyt ele muuttaa heidän elämänsä lopullisesti

Ian McEwan : Ikuinen rakkaus

Pidän Ian McEwanin tarinoista, niissä on aina monta kerrosta, analyyttisyyttä, kantaa ottavuutta ja myös jännitystä.

Melkein pidän myös hänen tyylistään kirjoittaa, välillä vain kovin yksityiskohtainen kuvaus jarruttaa tapahtumia ja tunteita ja kärsimättömään lukutyyliini alan hiukan hyppiä lauseita yli. Vain huomatakseni, että jotain tärkeää meni ohi ja pitää palata takaisin. Sekös sitten jurppii. Siis minun mielestäni teksti voisi aina ajoittain olla tiiviimpää ja suoremmin etenevää.

Tämän kirjan tarina on hyvä. Välillä suorastaan hyytävä. Lukiessa mietin monta kertaa, että kenellä kirjan henkilöistä todellisuuden taju heikkenee.

Loistava teos aikamme arvostetuimpiin kuuluvalta brittikirjailijalta!
 

Monisyinen psykologinen jännityskertomus, joka on samalla terävä parisuhteen analyysi ja mielisairauden kuvaus.

Ian McEwan : Sovitus

Minulla oli vaikeuksia päästä Sovituksessa alkuun. Sementtipuutarhan tiukan tekstin jälkeen, McEwan oli siirtynyt kuin toiseen tyylilajiin - Jane Austenlaiseen höystettynä niin rikkaalla ja yksityiskohtaisella kuvauksella, että teksti lähenee tylsää. Ainakin 100 sivua meni haukotellessa, mutta sen jälkeen tarina pääsi käyntiin. Ja McEwanilla oli hyvä tarina kerrottavanaan -tai oikeastaan useampikin. Yksi tarina kertoo rakkaudesta, toinen kuvaa sotaa ja kolmas kertoo kirjoittamisesta ja neljäs erehdyksestä ja sen seurauksista. Lisäksi rakenne oli varsin mielenkiintoinen ja toi loppuun hyvän käänteen. Sisäinen romantikkoni ei syttynyt kirjan rakkaustarinasta, parasta oli mielestäni sotakuvaus.

Arvosteluissa McEwania on hehkutettu varsin ylevin sanakääntein. Tämäkin kirja on mullistanut monen tajuntaa. Meikäläisen tajunta ei taaskaan tainnut kehittynyt mihinkään. Ja kehtaan väittää, että  Westön Missä kuljimme kerran voittaa Sovituksen kirkkaasti. Mutta kyllähän Sovitus minustakin on hyvä kirja! Vaikea sanoa vielä, kumpi oli parempi Jumalat juhlivat öisin vai Sovitus. Mutta nuo kaksi ovat tämän vuoden lukuelämykset (toistaiseksi).

Kesän 1935 kuumimpana päivänä kolmetoistavuotias Briony Tallis näkee isonsiskonsa ja talon siivoojan pojan välillä kohtauksen, joka jää askarruttamaan hänen vilkasta mielikuvitustaan.
Päivän päättyessä kaikkien kolmen elämä on muuttunut peruuttamattomasti. Briony on tehnyt viattoman mutta kohtalokkaan erehdyksen, jonka traagisia seurauksia hän joutuu kantamaan koko loppuelämänsä.

Ian McEwan: Sementtipuutarha

Lukukokemuksena varsin hämmentävä. Ajoittain suorastaan surrealistinen. Minusta outo kirja, mutta pidin siitä siltikin.

Perhesuhteet vaikuttavat alunperinkin hiukan epätavallisilta ja muita sosiaalisia suhteita ei ole. Voisiko näin tapahtua -lapset elävät ilman vanhempiaan eikä kukaan huomaa? Haittaako eristyneisyys lasten kehitystä? Muuttuuko lasten vapaus hulluudeksi?

McEwan kuvaa oudotkin tapahtumat hyvin neutraalisti. Sinänsä mielenkiintoinen tapa kirjoittaa. Tähän kirjaan päädyin, kun kesken oleva McEwanin Sovitus vaikuttaa muuten hyvältä, mutta alku on niin kuvailevaa ja hidastempoista, ettei se sovi tämän hetkiseen keskittymiskykyyni ja mielentilaani. Tässä lukaisin kokonaisen tarinan siinä sivumäärässä, jossa Sovituksen henkilöitä ei ole vielä esitelty :)

Psykologisesti loistokas esikoisromaani käynnisti brittikirjailijan komean uran
Julie, Sue, Tom ja Jack ovat jääneet orvoiksi. Vanhin heistä on kuudentoista, nuorin vasta kuuden. Sisarukset alkavat elää isossa talossa oman tahtonsa ja taitonsa mukaan.

Teini-ikäinen Jack kertoo omaperäisellä, lakonisella tyylillään tästä perhe-elämän vääristyneestä vaihtoehdosta, kesken­kasvuisten hämmentävästä vapaudesta, roolileikeistä ja seksuaalisista jännitteistä.