Rosamunda Lupton : Sisar

En kirjoita juonesta juurikaan, koska tämä voi olla monella vielä lukematta. Nappasin kirjan kaverin hyllystä lainaan mielenkiintoisen takakannen takia ja sen takia ja ajattelin kerran lukaista jonkun uutuudeen (enkä pokkariksi tai kirpparille saakka päätynyttä kirjaa) :)

Alku oli todella mukaansa tempaava. Olin lukukoukussa heti. Halusin heti tietää mitä on tapahtunut pikkusisko Tessille ja mitä ja miten Beatrice saa selville. Juoni kulki sujuvasti eteenpäin ollen välillä jännittävä ja välillä "arkinen" keskittyen kuvaamaan sisarusten ja heidän läheistensä elämää, tapahtumia ja niiden vaikutusta henkilön persoonaan.

Keskivaiheilla oli hetkellinen tylsyydeen suvanto. Tuntui että kaikki olennainen henkilöistä oli kerrottu ja Tessin kohtalon selvittäminen ei etene. Onneksi loppuratkaisun rakentamisen imu alkoi taas vetää lukemaan. Loppuratkaisu on keskivertoa parempi. Kirjan rakenne on tuore ja toimiva - Beatrice kirjoittaa kirjeitä/kirjettä pikkusiskolleen Tessille.

Pidin ja oli jännittävä :)

New Yorkiin muuttanut Beatrice saa yllättävän puhelun äidiltään kesken sunnuntailounaan: hänen rakas pikkusiskonsa Tess on kadonnut jäljettömiin. Beatrice matkustaa välittömästi Englantiin ja ryhtyy etsimään Tessiä. Beatricen huolella rakennettu elämä saa uuden suunnan, kun hän tutustuu pikkusiskonsa ystäviin ja työtovereihin. Hän saa kuulla yllättäviäkin asioita pikkusiskostaan, eikä läheinen sisarussuhde tunnu sen jälkeen enää niin itsestään selvältä.

Vaikka kaikki muut ympärillä uskovat Tessin kadonneen ikuisiksi ajoiksi, Beatricen mielessä kytee toivo pikkusiskon kohtalon selvittämisestä. Hän on valmis tekemään kaikkensa, ja enemmänkin, siskonsa eteen.

Sisar on paljon enemmän kuin trilleri - se on rakkaustarina kahden sisaruksen välillä, kirje isosiskolta pikkusiskolle, tarina itsensä ja läheistensä löytämisestä. Rosamund Luptonin harvinaisen vakuuttava debyytti yhdistää suvereenisti kaunokirjallisen lukuromaanin ja trillerin. Sisar on ollut uskomaton myynti- ja arvostelumenestys sekä Englannissa että Yhdysvalloissa, ja se on käännetty yli 30 kielelle.

Eppu Nuotio : Loppu

Kun kipaisin kirjastoon lainaamaan Härkösen Onnen tuntia, tämä Nuotion kirja nökötti siinä aivan vieressä. Nappasin sen mukaani. Vasta kotona huomasin, että kyseessä on Pii Marin sarjan viimeinen. En ole lukenut yhtään sarjan aikaisempaa kirjaa. Varmaan siitä johtui, että Pii Marin ei kiinnostanut henkilöhahmona ja koko hänen tarinansa tuntui kirjan kannalta tarpeettomalta. Ei se huono ollut, mutta jotenkin päälleliimatun oloinen. Tarina talon ostaneesta nuoresta perheestä kulki hyvin. Niin hyvin, että olisi toivonut tarinaa avattavaksi enemmän. Ihan kelpo keskikastin dekkari, mutta epäilen, että inspiroiko kirja minua kuitenkaan lukemaan sarjan aikaisempia osia.

"Pelon tuntee kyllä, kun sen näkee. Pelko täytti hänet vapisevista jaloista hikoavaan otsaan. Pelko valui hänen silmistään, kun hän pyysi, etten tappaisi häntä, että antaisin hänen mennä."Henna ja Mikko ostavat unelmiensa talon aavistamatta, että talon alla muhii perheonnen rikkova homeongelma. Uuvuttava taistelu liukasliikkeistä myyjää vastaan päättyy, kun mies yhtäkkiä katoaa. Pii Marinin puolison, ylikomisario Juha Heinon, tutkimuksissa käy pian ilmi, että poliisilla onkin kaksi kadonnutta jäljitettävänään.Piikin on kadonneen jäljillä. Monen umpikujan jälkeen hän kohtaa viimein isänsä, jonka varjoa hän on metsästänyt vuosikausia. Sarjan viimeisessä osassa Pii on suurten kysymysten äärellä: vaikka palapeli on koossa, hän ei enää tunnista itseään kuvasta.

Anna-Leena Härkönen : Onnen tunti

Olen lukenut aika paljon Anna-Leena Härkösen tuotantoa siitä huolimatta, että minusta naiskuva on yleensä "menneeseen tarpomaan jäänyt hysteerikko". Pitkään olen odottanut, että milloin Härköseltä tulisi nainen, joka pystyisi ammentamaan vaikeasta vanhempi-suhteestaan jotain katkeruutta tai tuskaa parempaa. Tuula tekee sen. Tuula on ollut vähintään henkisesti äitinsä heitteille jättämä ja jatkanut rooliaan äitinsä tukijana ja kaatopaikkana myös aikuisena naisena. Ehkä se on sijaisvanhemmuus, joka antaa Tuulalle voiman myös omalla kohdallaan päättää, että toista ei voi kohdella näin -ei edes biologinen äiti. Vaikka kirjan pääteema on sijaisvanhemmuus se oikeastaan kertoo tarinoita monenlaisesta vanhemmuudesta.

Tuula siis haluaa uuden miehensä kanssa sijaisvanhemmiksi. Hän haluaa vielä olla äiti lapselle oman lapsen häälyessä yhä lähempänä teiniyttä kuin lapsuutta, hän haluaa olla vielä yhdessä miehensä kanssa vanhempi. Harri tukee Tuulaa ja jakaa haaven, niinpä heistä tulee sijaisvanhemmat Vennille ja Lukelle.

Suhde sijaislapsiin on biologista äitiyttä monimutkaisempi. Mukana tulee lasten menneisyys - heidät ovat huostaanotettu sekakäyttäjä vanhemmilta ja tavallinen arki on heille vieras kokemus. Mukana tulee biologiset vanhemmat oikeuksineen ja vaateineen. On vaikea rakastaa sellaista, jonka voi hetkenä minä hyvänsä menettää ja joka ei uskalla rakastaa takaisin. Mutta ei mahdotonta.

Itse koin kirjan juuri sopivan positiivisena. Härkösen kieli on paikoin hyvin nasevaa ja huumori sopivan kuivakkaa. Tämä oli niitä kirjoja, jotka on luettava heti loppuun.

Sijaisvanhempien on annettava sielunsa, vähempi ei riitä
Tuulan, hänen kymmenvuotiaan poikansa Roopen ja uuden miehensä Harrin elämä on onnellista ja huoletonta. Tuula vain ei voi saada enää lapsia, ja mielessä alkaa itää ajatus sijaislapsesta. Harria hanke epäilyttää, ja Tuulan ystävätärkin puuttuu asiaan: ”Mitä aukkoa sä yrität itsessäsi tukkia?”

Asiat alkavat edetä vauhdilla, kun Tuula ja Harri kuulevat mahdollisista sijaislapsista. Sisarukset Luke ja Venni, 8 ja 5, asuvat kriisiperhekodissa, koska vanhemmat eivät pysty huolehtimaan heistä.

Äkkiä kaikilla on mielipide Tuulan ja Harrin ratkaisusta, jopa itsekeskeisellä anopillakin. Tunteet lyövät laidasta laitaan, mutta mitkä ovat oikeat sanat?

Jussi Valtonen : Siipien kantamat

Siipien kantamien päähenkilö Juhani on keski-ikäinen äidinkielen opettaja. "Huono olemaan onnellinen", kuten hän itse toteaa. Juhani tarkkailee elämää ulkopuolisena, kuinka nuoremmilla tuttavilla on parisuhteen ja ensimmäinen työpaikan saaminen edessä, perheenperustaminen. Juhanillakin oli vaimo, vaikka hän ei mikään suuri rakkaus ollutkaan. Heillä oli yhteinen elämä, joka päättyi tragediaan. Vaimo halusi aloittaa alusta, puhtaalta pöydältä.

Juhanin elämään astuu Marianne, lukiolainen ja Juhanin oppilas. Marianne rakastaa kirjallisuutta ja kirjoittamista. On samaan aikaan kypsä ja tyypillinen teinityttö. Hetken päästä pelissä on myös tunteita. Juhani ei voi noin vain antautua suhteeseen lapsen kanssa. Mutta ehkä se on Marianne, joka saa Juhanin jälleen kirjoittamaan. Ja Juhani saa Mariannesta voimaa elämänsä raskaimpaan vaiheeseen.

Minusta kirja on pohjattoman surullinen, mutta kaunis samaan aikaan. Onko jokaisen elämällä merkitys? Onko se saavutuksissa, lapsissa vai vain ohikiitävissä hetkissä? Ketä saa rakastaa ja millä ehdoilla?

Valtonen kirjoittaa hyvin. Yleensä minua suorastaan häiritsee, jos kirjoissa on liikaa kuvailevuutta, mutta Valtosen kirjoittamana se on jotenkin niin tarkkaa ja kaunistelematonta. Kirja on myös juonellisesti kiinnostava. Pidin kirjasta, on pakko tunnustaa, että se liikutti minut kyyneliin sai melankoliselle tuulelle.

Seuraavaksi tarvitsisin siis viihdettä, vaikka chick littiä. I need to be entertained!

Anna Jansson : Loputon Uni

Lomapokkarina oli Anna Janssonia. Juonellisesti ei kovinkaan kummoinen, geeniteknologiajuonikaan ei tuntunut uskottavalta eikä salaliitto toimivalta. Keskikastin dekkari. Tai ainakin Holtin todella jännän 1222 jälkeen tämä tuntui keskikastilta. Kirjan parasta antia minulle on tarinan sijaintipaikan Gotlannin kuvaukset. Olen aina ollut vähän heikkona dekkareihin, jotka tapahtuvat saarella, sitten Bergeracin :)

Virolainen Adina suostuu vuokraamaan kohtunsa rahasta: tulojensa avulla hän voi taata omalle pojalleen paremman tulevaisuuden. Adina oivaltaa pian, että hänen henkensä on vaarassa, ja yrittää turhaan anella poliisilta apua.

Rikostutkija Maria Wern hälytetään koeputkihedelmöityksiin erikoistuneelle yksityiselle Kheiron-klinikalle, jossa muuan nainen on juuri kuollut. Maria huomaa, että klinikka on täynnä sairaalloisesti pakkomielteidensä vallassa rimpuilevia ihmisiä. Tutkimuksia ei helpota lainkaan, että samaan aikaan omalla miehellä ja työtovereilla tuntuu olevan omat omituiset päähänpinttymänsä.

Anna Jansson luo kolmannessa kirjassaan kammottavan uhkakuvan geeniteknologian mahdollistamista ihmiskokeiluista. Loputon uni on kertomus lapsenkaipuusta ja siitä mitä voi tapahtua, kun ihmiselämällä leikitään.

Anne Holt : 1222

Olipas jännittävä dekkari! Miehenikin piti tästä, vaikka ei ole dekkarien ystävä. Tätä kehuttiin kunnianosoituksena Agatha Chriestielle, mutta minusta tämä pesee Christien. Tokihan tässä on vaikutteita ja tyyliäkin häneltä. Ainakin siinä mielessä, että onnettomuudesta ja eristyksiin joutumisesta johtuen kaikki tutkintavälineet puuttuvät -jäljelle jää vain tarkkailu ja päättelykyky. Minusta Christiemäisyyden rikkoo toivotulla tavalla se, että vaikka joukossa on murhaaja, lukijan ei tarvitse "sydän kurkussa" pelätä, että ruumiita tulee urakalla ja se olisi aivan sattumanvaraista. Selvää on, että asiat tapahtuvat syystä, mutta mistä syystä? Vinkkejä on mukavasti ripoteltu matkalle.

Päähenkilö, Hanne Wilhelmsen, on kerrankin päähenkilö joka on uskottavasti kompleksinen sekä ulkopuolinen tarkkailija.

Tämä oli minusta aivan eri luokkaa kuin viime lokakuussa lukemani Julkkismurhat. Varmaan luen lisää Holtia.

Norjan historian rajuin lumimyrsky suistaa matkustajajunan raiteiltaan syrjäisessä tunturinkolkassa. Henkiinjääneet hakevat suojaa läheisestä tunturihotellista, joka on suljettu talveksi. Aamun valjetessa yksi matkalaisista, julkkispappi Cato Hammer, löydetään kuristettuna. Henkiinjääneideen sekalaisessa seurakunnassa lymyää tappaja.

Wolfram Eilenberger : Minun suomalainen vaimoni

Eilenberger kirjoittaa Suomesta ja suomalaisista leppoisan ironisesti -oikeastaan kesysti. Kerronan ote on hyvin sympaattinen. Itse olisin ehkä kaivannut hiukan enemmän kontrastia ellen peräti kärjistystä. Kuvaukset suomalaisuudesta ovat oikeastaan taka-alalla, pääosan täyttää kuvaus Eilenbergerin suomalaisesta rakkaasta. Siihen en voi muuta todeta kuin, että varmasti jokainen nainen ansaitsisi ja haluaisi tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi kaikissa epäsovinnaisissa ja oudoissakin piirteissään kuten Eilenbergerin vaimo.

Haluaisin lukea vaimon kirjoittamana "Minun saksalainen mieheni". Tai olla kärpäsen heidän katossaan tai olla hetken ajan Eilenbergerin Pia-vaimo.

Ei tämä mikään kirjallisuuden merkkiteos ole, mutta ihanan symppis.

PS. Hra Kepponen - miksei musta ole kirjoitettu kirjaa?

Koomista suomalaisissa on se, etteivät he ymmärrä miten koomisia he ovat."Viisitoista vuotta sitten berliiniläinen Wolfram Eilenberger seurasi opiskelijarakkauttaan pohjoiseen. Oli tammikuun toinen päivä ja lämpömittari Turun asemalla näytti -37 astetta. Kukaan ei pakottanut hanta naimisiin suomalaisen kanssa, mutta sen hän meni tekemään. "Kun menee naimisiin ulkomaalaisen kanssa, täytyy rakastaa myös maata. Muuten liitto ei onnistu", uskoo Eilenberger. Hykerryttävällä huumorillaan ja itseironiallaan hän havainnoi Suomea, suomalaisia - ja etenkin lähes kaksimetristä suomalaista vaimoaan. Ilman vaimoaan ei mies, ainakaan ulkomaalainen mies "selviäisi metsässä päivääkään", hän toteaa.