Anja Snellmann: Parvekejumalat

Somaliperheen tytär Anis asuu Muukalaistalossa ja unelmoi asioista,
jotka kantasuomalaisille teinitytöille ovat itsestään selviä. Hän haluaisi
hengailla kaupungilla, surffata netissä, käydä leffoissa ja bileissä, mutta isällä on muita suunnitelmia. Niihin eivät kuulu huulipuna, korvakorut ja farkut, joihin Anis pukeutuu salaa isän ja veljien haukkapartiolta. Ainakaan niihin eivät kuulu pojat, etenkään eräs Luka, joka haluaa pelastaa Kuolleenmeren, ja jonka Anis tapaa Al Goren ilmastoluennolla.
Samaan aikaan taiteilijaäidin tytär Zahra, entiseltä nimeltään Alla
Pohjola, pukee ylleen niqabin, jolla peittää vartalonsa kuvat ja arvet,
jotka muistuttavat entisestä elämästä. Zahra on päättänyt palata
kotiin, kääntyä islamilaiseksi. Huivinsa alla hän on uusi, puhdas ja tahraton. Hän löytää muitakin kotiinpalaajia, perustaa Halajan-ryhmän ja järjestää islamilaisuuteen tutustuttavan tapahtuman. Kun Aniksen ja
Zahran tiet risteävät, kummankin elämä muuttuu lopullisesti.



En ole pitkään aikaan lukenut mitään. Arvostetut kaunokirjallisuusteokset jäävät kaikki kesken, tunnun kaipaavan viihdyttävämpää tai ainakin nopeatempoisempaa kerrontaa. Tämän kirjan lukaisin viikonlopussa. Kirja on toki ajankohtainen, varmaan kirjailija on tehnyt paljonkin taustatutkimusta. Mutta minusta kirja oli liian kärjistävä ja loppu sensaatiohakuinen. Muilta osin Snellman kuvaa mielestäni hyvin kahden kulttuurin välissä tempoilua ja nuorten naisten halua määrätä itse kehostaan ja elämästään. 

Olen aina pitänyt Snellmannista, eikä tämäkään ollut hassumpi. Tässä vaan olisi ollut aineksia vielä parempaan.

Miika Nousiainen : Vadelmavenepakolainen

Olemme Hannan kanssa puhuneet, että menisimme katsomaan Vadelmavenepakolaista Komiin. Sitä varten lukaisin kirjan. Fiilikset olivat aikas sekalaiset. Havainnot ovat välillä hyvin osuvia ja vitsit naurattavat. Mutta oikeasti, kannattaako yhden vitsin varaan tehdä kokonainen kirja? Ja onko minun elämäni riittävän pitkä sen lukemiseen? Sadan sivun jälkeen minut valtasi epäusko -tätäkö tämä nyt vaan on? Vähän kuin Petelius ja Kalliala olisivat tehneet täyspitkän elokuvan hoilaamalla Nunnuka-nunnuka-lai-lai-laata.

Tyly tuomioni: aiheen käsittely ei kanna kokonaiseksi kirjaksi. Välillä suorastaan boring. Hyvät irtovitsit.

Mikko Virtasella on ongelma. Hän ei tahdo olla suomalainen mies, mörökölli, ahdistuksen ja huonon itsetunnon ruumiillistuma. Hän on päättänyt tulla ruotsalaiseksi.

Helppoa se ei ole: Ruotsin kansalaisuutta ei heltiä miehelle, joka ei ole asunut maassa päivääkään, eroaminen Suomen armeijasta ei ota onnistuakseen, eikä työnantaja suostu myöntämään edes Victorian syntymäpäivää palkalliseksi vapaaksi.

Virtanen ei kuitenkaan luovuta. Hänestä sukeutuu Mikael Andersson – empaattinen, rakastava ja keskustelutaitoinen ruotsalainen perheenisä Göteborgista. Hinta on kova, mutta mihinpä ei ihminen olisi valmis saadakseen asua maailman demokraattisimmassa yhteiskunnassa, kansankodissa, missä ovetkin avautuvat kutsuvasti sisäänpäin.

Pirjo Hassinen : Suistola

Hassinen rakentaa Suistolaa kerros kerrokselta. Uusi kerros avaa lukijalle uuden käsityksen tilanteesta. Moni asia osoittautuu varsin erilaiseksi kuin päältä katsoen. "Kerrosrakenne" toimii keskivälillä kirjaa loistavasti, mutta alku ja loppu jäävät vaisuiksi. Alku tuntuu varsin poukkoilevalta ja sekavalta. Aika usein päädyn noudattamaan 30-50 sivun taktiikkaa: jos kirja ei ole 30-50 ensimmäisen sivun aikana herättänyt kiinnostustani, elämäni on liian lyhyt kyseiselle teokselle. Oli lähellä, ettei Suistola joutunut tähän kategoriaan. Olen tyytyväinen, että luin. Ihan sen keskiosan rakenteen ja vetävän kerronnan, johon oli mukavasti ripoteltu lähihistoriaa, takia. Hassinen on pitkään ollut "lukulistalla" ja tämä oli ensimmäinen lukemani teos häneltä. Pitänee vertailun vuoksi lukea joku toinenkin.

On vuosi 1975, Suomi valmistautuu Etykin huippukokoukseen. Parikymppiset Martti ja Jutta kohtaavat diskossa ja ajautuvat suutelemaan pimeään rappuun, tuntematta erityistä vetoa toisiinsa. Samana kesänä Martti tapaa amerikkalaisen reppuselkäturistin Rickyn, joka kuohauttaa häntä niin poliittisesti kuin seksuaalisestikin. Hän ajautuu eroottiseen seikkailuun, jossa rajat katoavat.
Matleena syntyy seuraavana vappuna. Ristiäisissä Martti kannattelee tyttöä sylissään Jutan sukulaisten arvuutellessa, kuka on lapsen isä.

Vuonna 2001, kolme päivää sen jälkeen kun lentokoneet törmäävät WTC:iin, Matleena rakastuu ensisilmäyksellä Aapoon. Kaikki on hyvin, kunnes Aapolla on yhden yön suhde, jota Matleena ei voi periaatteen vuoksi antaa anteeksi. Silloin Martti päättää käyttää keinoa jolla Alma, hänen lapsuutensa tärkein ihminen, teki aikoinaan hänen elämästään moniulotteisen, epäarkisen ja arvokkaan. Luomalla maailmoja pimeässä. Vain kertomalla alusta pitäen kaiken – myös sen kuinka Matleena sai alkunsa – Martti voi auttaa Matleenaa.

Lionel Shriver : Poikani Kevin

Shriverin kirja sai ilmestyessään aikaiseksi paljon kohua. Ymmärrän kyllä sen aihepiirin takia: Lionel kirjoittaa fiktiivisen tarinan koulusurmaaja Kevinistä ja hänen äidistään. Usein kohu kirjan ympärillä kulminoitui siihen, että onko Lionel itse äiti. Ei, Lionel on lapseton. Sitä muisteltiin todeta joka välissä. Ja osa oli sitä mieltä, että hyvä niin. Mielestäni nämä tulkinnat kirjalijan kyvystä rakastaa hänen kirjansa perusteella oli naurettavaa, oikeastaan vain tuon kohun takia jätin kirjan aikoinaan lukematta.

Lionel kirjoittaa, mitä tapahtuu kun vanhemman ja lapsen kiintymyssuhde ei kehity normaalisti. Onko vika pojassa vai äidissä? Mikä on isän osuus? Voiko äiti sanoa, että ei pidä lapsestaan? Samalla Lionel kuvaa jokaisen vanhemman painajaisen: pelon, että epäonnistuu lapsensa kanssa. Eva oli joka puolelta ahtaalla äitiytensä kanssa. Siinä mielessä kirja tuo uuden näkökulman, koska tämä ahtaus kuvataan niin brutaalin peittelemättömästi. Eva haluaisi olla jossain muualla, sitkeästi hän laittaa jatkuvasti omat tarpeensa syrjään vastatakseen Kevinin tarpeisiin tai oikeastaan äidinroolin vaateisiin. Sillä selvää on, että Kevinin tarpeetkaan eivät täyty. Mies jatkaa arkeaan kuten ennenkin ja viikonloppuisin esittää kaveria pojalleen, jossa ei ole mitään vikaa. Mitään pureskeltua loppuratkaisua Kevinin teolle kirja ei tarjoa. Lukija voi tulkita itse.

Eniten kirjaa lukiessani mietin, että missä vaiheessa tämän fiktiivisen pariskunnan pitäisi huomata, että perheen tilanne ei ole normaali.

Pidin kirjasta. Se ei voi olla herättämättä ajatuksia. Vaikka seuraavaksi voisin lukea jotain kevyttä, jossa pienistä pojista varttuu ihania ja onnellisia aikuisia, joiden kasvua ja elämää äiti voi hellyydellä seurata ja harmaantua yhdessä puolisonsa kanssa.

Poikani Kevin koostuu Evan kirjeistä miehelleen Franklinille. Eva Khatchadourianilla oli loistelias ura ja onnellinen avioliitto, ennen kuin hän sai lapsen. Nyt heidän poikansa Kevin on vankilassa järkyttävän rikoksen takia, ja Eva käy kirjeissään läpi tragediaa edeltänyttä aikaa.

Miksi Kevin päätyi hirmutekoon? Oliko kaikki vanhempien syytä? Mitä jos Eva olisi rakastanut Keviniä enemmän? Jos Frank ei olisi aina yrittänyt nähdä asioiden valoista puolta? Jos Eva olisi halunnut lasta enemmän? Vai olisiko näistä mikään muuttanut mitään?

Shriver käsittelee tarkkanäköisesti mustimpiakin tunteita ja ajassa liikkuvia ilmiöitä. Romaani käsittelee suuria kysymyksiä "arkisesti", kiinnittyy omaan aikaamme ja erittelee sen vastenmielisimpiä piirteitä tinkimättömästi. Se kysyy oikeita kysymyksiä, mutta ei anna valmiita vastauksia.

Poikani Kevin on romaani syyllisyydestä, äidinrakkaudesta ja sen puuttumisesta, itsekkyydestä ja selittämättömästä pahuudesta, jota on mahdoton selittää tyhjäksi millään psykologian teorioilla. Järkyttävä, yllätyksellinen ja ajatuksia herättävä romaani voitti vuoden 2005 Orange-palkinnon.

Riikka Pulkkinen : Raja

Pulkkinen on saanut osakseen paljon suitsutusta, pitipä sitten katsoa, että miten Pulkkisen esikoinen uppoaa minuun. Lukijana minuun vetoaa hyvä tarina. En ole lukijana sellainen joka jäisi maistelemaan erityisen onnistuneita lauseita. Ehkäpä tästä syystä Pulkkisen tyylissä minua häiritsi suunnaton adjektiivien tulva, vähemmälläkin olisi pärjännyt :) Kirjassa on hyvä tarina. Toimiva rakenne. Kyllä varsin pätevä esikoisteos.

Ei pärjää vertailussa viime lukuvuoden loistokolmikolle: Missä kuljimme kerran, Puhdistus ja Käsky.

Anja Aropalo, 53-vuotias kirjallisuuden professori, on tehnyt Alzheimerin tautia sairastavalle miehelleen lupauksen: hän auttaa miestä kuolemaan sitten, kun tämä ei enää muista. Vähä vähältä mies riisuutuu muistoistaan ja Anjan pitäisi lunastaa raskas lupauksensa. Samaan aikaan toisaalla Anjan sisarentytär, lukiolaistyttö Mari, rakastuu kaikella nuoruuden voimalla äidinkielenopettajaansa, joka yllättäen vastaa Marin tunteisiin. Heidän epäsovinnaisessa suhteessaan valta, halu ja vastuu sekoittuvat toisiinsa ja hämärtävät oikean ja väärän rajat.Raja luotaa harvinaisen kypsästi ihmisyyden suuria kysymyksiä. Kuinka paljon vastuuta voi toisesta ihmisestä ottaa? Minkälaisen paikan maailmassa täytämme, kuka meidän ääriviivamme piirtää? Voivatko laki, oikein toimiminen ja halu langeta koskaan yksiin ihmiselämässä? Pulkkisen tarkkanäköinen proosa kuljettaa rinnakkain traagisia ihmiskohtaloita, jotka risteävät ja resonoivat niin, että Raja jää pitkäksi aikaa mieleen soimaan.

Mireille Guiliano : Ranskattaret eivät liho

Guiliano ylistää ensiluokkaisia raaka-aineita ja ennen kaikkea sitä, että kaikkea voi nauttia kohtuudella. Syö säännöllisesti ja juo riittävästi. Opettele kiertämään mahdolliset repsahdukset. Näinkin yksinkertaisella viestillä kirja on päässyyt huimiin myyntilukemiin. Yleensä välttelen "elämäntapaopas"genreä, mutta tämän lukaisin. Kirja on mukavasti kirjoitettu lukuromaani-tyyliin, joukkoon on ripoteltu reseptejä. Reseptit eivät juurikaan innostaneet :(

Muutamiin ylilyönteihin Guiliano sortuu:
-Kuka ehtii aamuisin kiertelemään toreja ja kauppahalleja?
 Ei ainakaan pienten lasten äiti.
-Syö taikapurjokeittoa muutama päivä putkeen. Se on ihan hyvää.
 In your dreams Guiliano.

Meikäläisen kohdalla kohtuus on helpommin sanottu kuin tehty. Valitettavasti. Mutta sehän ei ole Guilianon vika.

"Kirjoittaja kertoo ensin sujuvasti ja viihdyttävästi omista kokemuksistaan. Vuosi vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa toi hyvään ranskalaiseen ruokaan tottuneelle neidolle kymmenen ylimääräistä kiloa. Liikakilot hävisivät, kun hän palasi kotiin ja ranskalaiseen ruokavalioon. Sitten hän kuvaa ranskatarten kohtuullisuuteen perustuvaa elämäntapaa, jonka ansiosta he säilyvät vartaloltaan sopusuhtaisina, vaikka he syövät ja juovat mitä haluavat - ilman syyllisyyttä. Kirjassa on myös viitisenkymmentä kirjoittajan suosikkireseptiä. Kirjassa ei saarnata minkään ihmedieetin puolesta vaan korostetaan, että kohtuullisuus on tie kehon ja mielen tasapainoon. Kun syö kohtuullisesti, voi syödä kaikkea mitä mieli tekee. Sama pätee liikuntaan: kohtuullinen päivittäinen liikunta on avain hyvinvointiin, ei kohtuuton rehkiminen silloin tällöin."

Lainaus Suomalaisen kirjakaupan tekemästä kirjan esittelystä.

Jens Lapidus: Rahalla saa

Realistisen oloinen kuvaus Tukholman alamaailmasta sekä nousukauden juhlinnan huumasta. Vetävästi kirjoitettu "mafiadekkari". Ei muuta kuin seuraavaa osaa hankkimaan.

Luksusjuhlia. Pintaliitoa. Kokaiinia. Naisia. Helppoa rahaa. Tukholman armoton alamaailma. Itä-Euroopan mafia. Kosto.
JW on pikkukaupungin poika, joka on valmis rikoksiin rahoittaakseen leveän elämäntyylinsä. Jorge on diileri, joka aikoo paeta vankilasta kostaakseen pettureille. Mrado on raaka mafioso, joka kykenee äärimmäiseen väkivaltaan turvatakseen bisneksensä.
He kaikki päätyvät samoihin piireihin. Pian heitä yhdistää yhteinen päämäärä: kosto miehelle, joka kohteli heitä kaltoin.
...Rahalla saa aloittaa Stockholm noir -trilogian. Hillittömän suosion saavuttanutta kirjaa on myyty Ruotsissa jo yli 600 000 kappaletta. Rahalla saa -elokuvan ensi-ilta oli keväällä 2010.