Taivaslaulu kertoo Viljasta ja Aleksista ja heidän uskostaan. Lestadiolaisnuoret perustavat perheen ja lapsia alkaa tulla tiuhaan tahtiin. Perheessä on paljon onnea ja rakkautta lapsia ja puolisoa kohtaan. Perheellä on usko. Mikään näistä ei estä Viljan väsymistä ja ahdistumista jatkuvasti raskaana olemisesta ja vauvan hoitamisesta ja uskonnollisen yhteisön painokstuksesta ehkäisemättömyyteen.
Kirjan kieli on kaunista, suorastaan runollista. Kuvaukset perhe-elämästä ja lapsista ovat erityisen kauniita. Kirja kuvaa myös hyvin Viljan väsymisen, masentumisen ja halun paeta. Tunteen siitä, että ei jaksa ja arvottomuudentunteen siitä, että ei pysty samaan kuin muut nuoret äidit.
Kirja kuuluu tämän vuoden luettujeni top-3.
9 vuotta ja 4 lasta myöhemmin, Vilja katselee, kun Otso-poika tanssii valkoiset kiharat hulmuten, ja yrittää muistaa, mikä oli se hetki, kun hänen kehostaan hävisi rytmi. Seuroissa naiset katsovat ensiksi vatsaan ja sitten silmiin. Saarnassa nainen kuvataan lintuemona, joka ei pääse pesän uumenista. Sitten tulee päivä, jolloin Aleksi ja Vilja istuvat käsi kädessä äitiyspolilla, ja kaikki muuttuu lopullisesti.
Taivaslaulussa konkreettiset yksityiskohdat avaavat lukijalle näkymän lestadiolaisyhteisön elämään. Suviseurat ovat hakkeentuoksua, keinuvia lautapenkkejä, pitsaa, punaista jaffaa ja Jumalan sanaa. Runollinen kieli kohottaa Taivaslaulun toiselle tasolle, yksityiskohdista rakentuu poikkeuksellisen kaunis kaunokirjallinen teos. Kuvat ihmisen sisimmälle löytyvät luonnosta: Väsyneen äidin nokasta kohoaa huuto, siipisulat kohisevat selässä, on avattava turvavyö, jotta ne mahtuvat kasvamaan.
